Paluuta menneeseen ei ole

Pajakkakoski kuohui valtoimenaan ja Lammasjärvi tulvi, kun kesä lopulta tuli Kuhmoon kesäkuun alkupäivinä. 

"Kyky oppia 4, ahkeruus 4". Tällaiset arvosanat sai eräs 15-vuotias sellisti vuonna 1975 Kuhmon musiikkileirillä opettajaltaan. Sittemmin tuo sellisti on tehnyt loistavan uran sekä muusikkona että opettajana ja ollut yksi Kuhmon Kamarimusiikin kantavia voimia. Eikä tuo nelonen nyt sentään tarkoittanut ehtoja eikä luokallejäämistä, sillä asteikko oli yhdestä viiteen.
Vietin Kuhmossa muutaman päivän arkistoja tutkimassa ja tällaisiakin löytöjä tuli esiin. Kurssilaisten joukossa oli runsaasti nuoria lahjakkuuksia, jotka sittemmin ovat esiintyneet Kuhmossa ja muilla kansainvälisesti merkittävillä areenoilla. Opettajien antamat arvosanat ja myöhempi menestys eivät täysin vastanneet toisiaan. Vitosiakin arvioissa oli, mutta parhaat numerot saaneet eivät tehneetkään solistista uraa. Jotain vastaavuutta sentään oli. Ammattilaista ei tullut siitä viulistista, jolle Ko Iwasaki oli antanut tällaisen sanallisen arvion: "Ei harjoittele, aika kuluu yövalvomiseen ja kortinpeluuseen."
Vanhoja lehtileikkeitä selatessa ymmärsin taas kerran, että menneeseen ei ole paluuta. Mitään sellaista, mitä Kuhmossa koettiin 70- ja 80-luvuilla ei voi enää olla. Ei kukaan halua enää seurata kamarimusiikki-iltamia, joiden viimeinen jakso alkaa kolmelta aamuyöstä. Eikä kukaan olisi enää valmis 24 tunnin mittaiseen konserttiin, ei yleisö eivätkä esiintyjät.
Lopullisesti näyttää kadonneen myös pitkien konserttien täydellinen yllätyksellisyys. Vanhoista lehtijutuista voi saada aavistuksen pitkien konserttien hupinumeroista, joita oli paljon etenkin puolenyön jälkeen. Niissä oltiin parhaimmillaan hyvän maun rajalla ja pahmmillaan rajan tuolla puolen.
Esitykset olivat toisinaan sellaisia, että muissa olosuhteissa ne olisivat tarkoittaneet esiintyjälle täydellistä nolausta. Kontion salissa elettiin kuitenkin kuin toisessa maailmassa, jossa tavanomaiset säännöt eivät pitäneet paikkaansa. Yleisö oli väsynyt, muusikot olivat valvoneita ja uupuneita, salin ilma oli sellaista, että sitä olisi voinut leikata ja myydä matkamuistoiksi, kuten eräässä kritiikissä todettiin, ulkona oli kesäyön salaperäinen tunnelma, ja arki huolineen oli jossain satojen kilometrien päässä.
Joku on sanonut, että käsitettä "myötähäpeä" ei olisi muissa kielissä. Suomalaiselle se on tuttu tunne, tiedättehän kun joskus tekee mieli nostaa kädet silmille, ettei tarvitsisi hävetä esiintyjän puolesta. Iltamien ja Huuman improvisoiduissa sketseissä sitä tunnetta ei podettu. Päinvastoin, oltiin ylpeitä esiintyjän puolesta, siitä että hän uskaltaa soittaa tai laulaa huonosti, pukeutua hullusti, näytellä vaikka ei osaisikaan. Tämä teki suurista muusikoistakin ihmisiä. Kaikki tiesivät, että Gidon Kremer on maailman huipulla, mutta pelleillessään hän asettui tavallisen ihmisen tasolle, teki jotain, minkä joku yleisöstä olisi voinut tehdä paremmin. Yleisön ja muusikoiden välillä oli kuin sanaton sopimus: nyt saat tehdä jotain hullua ja me rakastamme sinua sitä enemmän mitä huonompi siinä olet, tänään me nauramme, huomenna soitat taas vakavana Schubertia ja me kuuntelemme keskittyneesti.
Muistan hyvin, että yksi taiteilija oli, jonka puolesta ei todellakaan tarvinut hävetä, ja sitä todistavat monet lehtijututkin. Seppo Kimanen oli juontajana ehdottoman taitava, ja juuri hänen hymytön huumorinsa antoi kirjaville konserteille niiden yhtenäisen hengen.

Kuhmon historiaa tutkimassa

Ja loppu on historiaa...

"Allekirj. sekä ryhmä nuoria huipputason taiteilijoita - me etsimme paikkaa, jossa voimme pitää musiikkikurssit ja kamarimusiikkifestivaalin, kesällä heinä-elokuun vaihteessaa. Idea on jokseenkin ainutlaatuinen Suomessa."
Tällaisen kirjeen sai Kuhmon musiikkiyhdistys nuorelta suomalalaiselta sellistiltä keväällä 1970. Ja loppuhan on historiaa.
Seppo Kimasen kirjeen sisältö oli toki tiedossani, mutta kun pidin käsissäni alkuperäistä käsin kirjoitettua kirjettä olin todellakin kuulevinani historian siipien havinaa. Olin jo tutkinut lehtileikkeitä ja muita vanhoja dokumentteja, mutta ensimmäistä festivaalia edeltävän kirjeenvaihdon löytäminen vei suoraan vuosikymmenien taakse, keskelle tapahtumia, jotka tulisivat vaikuttamaan monen ihmisen elämään.
Musiikkiyhdistyksen hallituksessa luettiin kirje ja hiukan hämmästeliin. Mielikuvissa kamarimusiikkikonserteista oli frakkipukuisia arvokkaita herroja. "Että tännekö korpien keskelle, puolapuiden väliin heitä sitten tulisi?" ihmeteltiin. Ideaan tartuttiin kuitenkin rohkeasti ja Seppo Kimaselle lähti pikakirje, ettei kukaan muu ehtisi väliin.
Tällä viikolla olen ollut Kuhmossa aloittamassa festivaalin historian kirjoittamista. Muutama päivä syksyisessä Kainuussa kului nopeasti. Ennätin jututtaa muutamia alkuvuosina mukana olleita kuhmolaisia ja tutkia hiukan kirjeenvaihtoa ja leikearkistoa. Monta hyllymetriä tutkittavaa on vielä edessä ja monta merkittävää ihmistä haastateltavana. Tiesin jo ennalta, että Kuhmon Kamarimusiikin historian kirjoittaminen on suuri työ. Vasta nyt ymmärrän, miten suuri. Onneksi juhlavuosi on vasta 2019.
Festivaalin historia ei ole pelkkää taiteilijoiden ja työntekijöiden historiaa. Aivan olennainen osa Kuhmon tunnelmaa on yleisö, jota monet muusikot ovat kehuneet niin vastaanottavaiseksi, että se innostaa aina vain parempiin suorituksiin. Erityisen kiinnostavia ovat tietysti muistot varhaisista vuosista. Lukijoissa saattaa olla jopa sellaisiakin, jotka ovat olleet kuulemassa festivaalin ensimmäistä teosta, joka oli Telemannin konsertto neljälle viululle. Otan mielelläni vastaan kuulijoiden muistoja ja kokemuksia konserteista. Mitkä olivat mieleenpainuvimpia kokemuksia, ketkä unohtumattomia taiteilijoita, mikä saa kuulijan palaamaan yhä uudelleen Kuhmoon? Muistoja voi lähettää sähköpostiosoitteeseen kuhmonhistoria@gmail.com.

Alkuaikojen festivaaleja tutkiessa on ollut hämmästyttävää huomata, miten valmiina festivaali syntyi. Jo ensimmäisissä konserteissa soitettiin arkivaatteissa mutta musiikin tasosta tinkimättä. Tärkeää oli muusikoiden keskinäinen vuorovaikutus. Myös musiikkikurssien osuus oli alusta lähtien mukana. Seppo Kimasella oli kirkas idea eikä sitä tarvinnut muuttaa. 

Mutta monta sattumaa tarvittiin menestystarinan syntymiseen. Pelkkä idea ei olisi riittänyt, jos paikkakunnalta ei olisi löytynyt halukkaita toteuttajia. Kuhmon innoittamana on perustettu monia festivaaleja Suomessa ja ulkomaillakin, mutta niiden elinkaari on jäänyt lyhyeksi. Kuhmossa on ollut aina tekijöitä, jotka pystyvät tapahtuman toteuttamaan ja säilyttämään tuon alkuperäisen epäkaupallisen musiikkitapahtuman ideologian, sen kuuluisan Kuhmon hengen.
Pelkkää menestystä eivät alkuvuodet olleet. Arvosteltiin rahan antamista joutavaan kitkutukseen, kun kaikissa syrjäkylissä ei vielä ollut edes sähköä. Flyygelin ostoa paheksuttiin ja todettiin, että sillä hinnalla olisi saanut sorvin. Paikallislehden yleisönosastossa ehdotettiin, että kunta ostaisi muusikoille mieluummin vesurit ja lähettäisi heidät metsätöihin. Se olisi kirjoittajan mielestä ollut taloudellisesti tuottoisampaa.

Kaksi viikkoa, kymmeniä konsertteja, tuhansia elämyksiä

Innostunutta yleisöä Kontion koululla valmiina kokemaan jotain uutta. Musiikkielämyksiä koettiin Kuhmossa tänä kesänä ainakin 30 000. Kuva Stefan Bremer. 

Kaksi viikkoa sitten edessä tuntui olevan loputtoman pitkä festivaali. Ja nyt käy kuten ennenkin: äkkiä kaikki on lopussa. Mutta eihän Kuhmon Kamarimusiikki tietenkään mihinkään lopu, se jää soimaan muistoissa.
Mikä tästä kaksiviikkoisesta jää erityisesti soimaan? Itselleni olivat vaikuttavimpia musiikilliset löydöt, kuten Louis Viernen pianokvintetto. Myös Shostakovitshin kvartetot tuntuivat kuin uusilta löydöiltä, niin hienosti ja oivaltavasti Danel-kvartetti niistä jokaisen tulkitsi. Monille taas saattoivat parhaita olla taitavat uudet tulkinnat tutuista teoksista, kuten joka kesä esitettävästä Forelli-kvintetosta.
Ensi kesänä jatketaan samoissa merkeissä. Festivaali tosin alkaa jo 9. 7. Heinäkuun viimeisellä viikolla on nimittäin suunnistuksen suurtapahtuma Kainuun rastiviikko, eikä Kuhmoon mahdu kahta näin mittavaa tapahtumaa samaan aikaan. Hyvä puoli aikaisuudessa on se, että päivät ovat vielä pitkiä ja syksy on entistäkin kauempana. Luvassa on tuttua ja perinteistä kamarimusiikkia ja uusia ja yllättäviä yhdistelmiä. Kuhmossa tietysti kävisi yllätyksestä se, että mitään yllättävää ei kuultaisi.
Kuhmossa eletään todellisessa vuorokauden ympäri soivassa musiikkiparatiisissa. Paratiisin porttien läpi tunkeutuu kuitenkin uutisia maailman tapahtumista. Viisi vuotta sitten järkyttivät Oslon tapahtumat, viime viikolla Nizza ja heti perään Turkki.
Mitä me täällä voimme tehdä? Sitä pohti Vladimir Mendelssohn keskustellessamme ensi vuoden festivaalin teemoista. Hän kertoi tarinan metsäpalosta. Kaikki eläimet pakenivat tuhoisia liekkejä. Vain yksi pikkuinen lintu pysähtyi. Se otti järvestä nokkaansa pisaran vettä, lensi takaisin metsän ylle ja pudotti veden liekkeihin. Muut eläimet ihmettelivät, miksi lintu teki näin tarpeettomalta näyttävän teon. "Minä tein oman osuuteni", lintu vastasi.
Kuhmossa on joka kesä noin 30 000 konserttikäyntiä. Se tarkoittaa ainakin yhtä suurta määrää uusia tunteita, ajatuksia ja elämyksiä - niin monta kertaa muusikot pystyvät tekemään maailman edes hiukan paremmaksi. Sillä tavalla me teemme oman osuutemme.

Kuhmossa riittää hienoja tiloja

Vladimir Mendelssohn, Seppo Kimanen ja Pavel Vernikov harjoittelivat ennen illan konserttia Kuhmon hengessä. Kuva Stefan Bremer. 

Tulikohan nyt liioiteltua? Sellaista mietin kirjoitettuani eilen Kontion salin ainutlaatuisuudesta. Iltakonsertissa saatoin vakuuttua siitä, että tuntemukseni oli oikea. Missä muualla yksi Shostakovitshin vaativimmista jousikvartetoista herättäisi sellaisen innostuksen, kuin tiistai-iltana koettiin? Ja kun seuraavaksi vielä kuultiin hämmästyttävää kaksiäänistä laulua, katsomo suorastaan räjähti.
Mutta osataan sitä Kuhmo-talon salissakin, vaikka siellä astetta hillitymmin suosiota osoitetaankin. Keskiviikkoiltana Brahmsin pianokvartetosta kuultiin niin tulinen tulkinta, että pelkäsin palohälyttimien käynnistyvän. Yleisön syttyminen ainakin oli varmaa.
Kuhmossa on itse asiassa yllättävän paljon hienoja ja erilaisia konserttitiloja. Konsertit Lentiiran kirkossa ovat yleensä aina täynnä, vaikka matkaa sinne on muutama kymmenen kilometriä. En ihmettele, niin elämyksellinen tila se on. Pihkaiselta puulta tuoksuvan kirkon alttariseinältä avautuu kainuulainen järvimaisema parhaimmillaan. Kaiken lisäksi pieni kirkko soi kuin vanha arvosoitin.
Aivan erityislaatuinen tila on Kuhmon siunauskappeli, joka muutama vuosi sitten löydettiin konserttipaikaksi. Jokainen konsertin kuulija tietää, että juuri siinä tilassa on vuodatettu lukemattomia kyyneliä valkoisten arkkujen äärellä. Se on omiaan herkistämään ihmisen jo valmiiksi, ja kun siinä tilassa kuuntelee vaikkapa Bachin soolosellosarjoja, on vaikea olla vaikuttumatta.
Jos ette olleet paikalla Kontiolla, Kuhmo-talossa tai Lentiiran kirkossa, pääsette nauttimaan esityksistä radion välityksellä. Tänään torstaina kuullaan jo ensimmäinen lähetys, jossa on mukana Gareth Lubben hämmästyttävä lauluesitys, ja lauantaina on vuorossa taltiointi loppuunmyydystä Kuhmon muistoja -konsertista. Konsertit ovat kuultavissa myös Ylen Areenassa.
Yksi mainio tila on Salakamari, jossa pidettävät joka-aamuiset Musiikin ytimessä -tilaisuudet ovat keränneet yhä enemmän väkeä. Yleisöennätys saavutettiin tänä aamuna. Pihallekin nostettiin penkkejä ja näin kaikki pääsivät kuulemaan ja katsomaan. Yleisö tuli paikalle hyvästä syystä: vieraana oli Seppo Kimanen, jota ilman Kuhmon Kamarimusiikkia ei olisi.
Yleisö olisi kuunnellut Seppo Kimasen haikeita ja hauskoja muistoja Kuhmon alkuvuosilta vaikka miten pitkään, mutta harjoitukset odottivat. Monesta merkkihenkilöstä Kimanen ehti kuitenkin puhua, kuten suurenmoisista Oleg Kaganista ja Radu Chisusta unohtamatta keittäjiä ja muita festivaalin tärkeitä ihmisiä.
Yksi keskeinen Kuhmon hengen luoja oli sellisti William Pleeth. Kimanen muisteli, miten he olivat soudelleet Lammasjärvellä Pleethin kanssa ja tämä oli rauhallista järvimaisemaa katsoen sanonut, että se muistuttaa häntä Manchesterista. Kimanen ihmetteli tietenkin vertausta suureen teollisuuskaupunkiin, ja Pleeth selitti: "Tämä on täysin erilainen."

Jo puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua Seppo Kimasta jonotti kuulemaan pihan täydeltä ihmisiä. 

Koripallotelineiden ja puolapuiden keskellä

Zoran Markovic, Marcelo Nisinman, Alberto Mesirca, Natacha Kudritskaya ja Daniel Rowland näyttävät, mihin konserttisalin puolapuita voi käyttää. Kuva Juuso Westerlund. 

Mitä mieltä olette sellaisesta konserttisalista, joka on ulkoa päin karu, mutta sisältä ankea, jossa ei ole varsinaista musiikkiakustiikkaa, jossa olosuhteet ovat välillä sietämättömät ilmastoinnin puuttumisen vuoksi, jossa yleisö joutuu istumaan epämukavilla muovituoleilla, joka ei sateellakaan tarjoa minkäänlaisia lämpiötiloja ja johon kuuluu taustamelua?
Aivan oikein. Olette sitä mieltä, että juuri sellainen konserttisalin pitää olla. Sillä tämähän on Kontion koulun sali. Ja se on Kuhmon veteraaneille se ainoa oikea sali.
Koripallotelineiden alla on soinut vuosikymmenien aikana niin paljon suurenmoisia säveliä ja väreillyt niin hehkuvia tunteita, että niistä on väkisinkin imeytynyt jotain puolapuihin ja kiipeilyköysiin. Muuten ei ole selitettävissä se, että edelleenkin juuri Kontion salissa koetaan aivan erityisiä tunnelmia, että musiikki tuntuu siellä joskus uppoavan suoraan sieluun, ja että juuri siellä kuullaan räjähtävimmät suosionosoitukset.
Pelkästään Kontion koulun saliin astuminen tuntuu johdattavan johonkin toisenlaiseen maailmaan, aikakauteen jolloin Kuhmon, Kainuun, Suomen ja koko maailman uskottiin kehittyvän aina vain paremmaksi paikaksi. Sen jälkeen on koettu monenlaista ja alettu ymmärtää, että kultakausi saattaakin olla menneisyydessä.
Olosuhteet korostavat Kuhmon hengen keskeistä elementtiä, sitä että vain musiikki on tärkeää. Kuten Minna Pensola tänä aamuna kiinnostavasti näytti, musiikissa ei ole olennaista miten sormi asettuu viulun kielelle, vaan se mitä soittaja tietää musiikista ja miten kokee sen. Kuhmossa musiikin sisältö on aina ollut keskeinen. Vladimir Mendelssohn on muistellut, miten hänen ensimmäisinä vuosinaan Kuhmossa paikalle tuli tähtimuusikoita, jotka katsoivat olosuhteita ja muita soittajia ylemmyydentuntoisesti, mutta parin päivän kuluttua asenne oli muuttunut ja he tekivät musiikkia aivan uudella innolla ja yhteistyössä kaikkien kanssa.
Kuhmo-talon loistava sali sopii paremmin laulumusiikille, se on ainoa mahdollinen suurille kokoonpanoille ja se tarjoaa yleisölle ylelliset olosuhteet. Senkin seiniin on pinttynyt jo melkoinen määrä tunnelmaa nostattavia säveliä. Mutta tärkeää on, että sen rinnalla voi jatkossakin olla käytettävissä Kontion koulun sali.
Kuhmon muistoille omistettu konsertti torstaina ei tietenkään voisi olla missään muualla. Kukaan Kuhmon muusikko- tai kuulijaveteraaneista tuskin vastustaa, jos sanon Kontion salin olevan suorastaan pyhä paikka.

Löytöjä

Mari Palo on monipuolisuudessaan erinomaisesti Kuhmoon sopiva laulaja. Sunnuntaina hän loisti Karl Weiglin harvoin kuullun laulun esityksessä. Kuva Stefan Bremer. 

Pitää myöntää, että en ollut koskaan kuullutkaan Karl Weiglista. Sunnuntaisen esityksen jälkeen voin vain ihmetellä, miksi hänen musiikkinsa on unohtunut. Ehkä esitykset eivät vain ole olleet riittävän hyviä. Nyt Mari Palo lauloi niin hurjan vakuuttavasti, että iho meni kananlihalle. Richard Dehmelin tekstiin sävelletty laaja laulu Ein Stelldichein oli mitä hienointa 1900-luvun alun modernia musiikkia. Sitä ei kuitenkaan edes julkaistu säveltäjän elinaikana. Mahdollisesti rajoittava tekijä on kokoonpano, harva laulaja kun saa konserttiinsa mukaan jousisekstettiä.
Itävaltalainen Karl Weigl (1881-1949) oli yksi niitä juutalaisia säveltäjiä, jotka joutuivat jättämään 1930-luvulla kotimaansa. Weigl oli Yhdysvalloissa arvostettu opettaja, mutta jostain syystä hän jäi säveltäjänä aikalaistensa varjoon. Ihan suotta, sen huomaa vaikka kuuntelemalla tästä linkistä konsertissa kuultua teosta Ein Stelldichein.
Mainio löytö oli myös Pancho Vladigerovin Bulgarialainen rapsodia. Ainakin Sergey Malovin ja Oliver Triendlin verevästi soittamana se valloitti yleisön. Varsin tuntematonta musiikkia oli tarjolla myös lauantain myöhäisillassa. Erikoista kylläkin, sekä libanonilaisen, turkkilaisen että israelilaisen säveltäjän teokset olivat varsin tutunomaisia. Jos EU joskus määrittelee kamarimusiikkisävellyksille direktiivit, nämä teokset täyttävät vaivatta yleiseurooppalaiset standardit.
Kuhmossa on niin paljon tarjontaa, että jopa maailmankantaesitys voi jäädä huomaamatta. Marcelo Nisinman kävi äsken näyttämässä kuvan Alberto Mesircasta soittamassa Nisinmanin Alberto's Tango -nimisen sävellyksen kantaesitystä sunnuntaina. Nyökyttelin asiantuntevasti kehtaamatta tunnustaa, että minulla ei ollut tästä tapahtumasta mitään mielikuvaa. Nisinmanin poistuttua tutkin kuumeisesti ohjelmakirjaa enkä löytänyt teosta mistään. Apua, oliko koko juttu jäänyt tiedottamatta? Kiirehdin päivittämään uutista facebookiin ja twitteriin ja instaan ja faxiin ja telexiin ja mitä niitä nyt onkaan, kunnes toiminnanjohtaja onnistui rauhoittamaan minut ja selitti, että tämä asia oli yleisesti tiedossa, maininta on ohjelmakirjassa, yleisöä oli paikalla ja muutenkin kaikki oli hyvin. No niin, esitys oli siis tapahtunut Vuokatin-vierailulla ja minähän en taas siellä ollut mukana enkä siksi tutkinut konsertin ohjelmaakaan. Sotkamolaisyleisö pääsi tällä kertaa kokemaan jotain ainutlaatuista, mitä kuhmolaisyleisö ei kuullut. Enkä minä. Suostuisikohan Alberto Mesirca järjestämään minulle yksityisesityksen rönttöspalkalla?

Alberto Mesirca soittamassa Alberto's Tangoa. Kuva Marcelo Nisinman. 

Musiikkia ja urheilua

Uinti on Kuhmon taiteilijoiden suosituin urheilumuoto. Kuviokellunnassa ei vielä olla aivan samalla tasolla kuin soitossa. Kuva Stefan Bremer. 

Aikanaan yksi Kuhmon Kamarimusiikin odotetuimpia tapahtumia oli jokakesäinen muusikoiden ja henkilökunnan välinen jalkapallo-ottelu. Niiden järjestäminen loppui taklaukseen, jonka seurauksena viulisti oli loppufestivaalin jalka paketissa ja soittokunnottomana. Tätä harmittelee varmasti ainakin basisti Petri Mäkiharju, joka tiettävästi on varmaotteinen paitsi orkesterin bassoryhmän johdossa, myös jalkapallojoukkueen vasemman laidan puolustajana. Tunnetuin suomalainen jalkapalloileva muusikko oli tietysti Kai Pahlman, Sibelius-Akatemiassa opiskellut pianisti, joka voitti kolmesti jalkapallon SM-sarjan maalikuninkuuden.
Juoksevia muusikoita on useitakin, vaikka esityksessä juokseminen eli kiirehtiminen onkin huono tapa. Mikään ihme ei ole sekään, että viulisti alkaa harrastaa jousiammuntaa. Lyömäsoittajan näkeminen nyrkkeilykehässä tuntuisi sekin luontevalta. Harvinaisempi lajinvalinta on kehonrakennus, jossa oopperaorkesterin klarinetisti Arto Vainio on yltänyt huipputasolle.
Varsin harvinainen muusikkolaji on paini. Anekdootti 30-luvulta kertoo, että kun aikanaan rakennustyömaan kahvitauolla tuli puhetta vakavasta musiikista, joku sanoi Sibeliuksen ja Malmsténin painivan eri sarjoissa. Tämä herätti hämmennystä: "painiiko Sibeliuskin?"
Sain hiljattain käsiini leikkeen Viestimies-nimisestä lehdestä, jonka mukaan Kuhmossa soittava hieno pianisti Kiril Kozlovski on jopa menestynyt tässäkin lajissa. Näin kerrotaan lehdessä: "Kozlovsky syntyi Mogilevissa ja opiskeli pianonsoittoa Valko-Venäjän Musiikkiakatemiassa sekä Sibelius-Akatemiassa. Hän on menestynyt kotimaisissa ja kansainvälisillä painikilpailuissa." Lajivalinta saattaa tuntua oudolta, mutta siitähän on paljon hyötyä, jos kamarimusiikkipartnereiden kanssa tulee erimielisyyttä tulkinnasta.

Ja lopuksi maininta sattumuksesta, jollaista ei Kuhmon Kamarimusiikissa tiettävästi ole koskaan tapahtunut: sellistin hiukset tarttuivat virityskoneistoon kesken soiton. Esitys oli pakko keskeyttää siksi ajaksi, että tilanne saatiin selvitettyä ja sen jälkeen jatkettiin. Urheilusuorituksesta kävi varmasti myös vakavana pysyminen konsertin loppuun asti. Se vaati kasvolihaksilta kovaa kuntoa. Seuraavassa konsertissa sellistin hiukset olivat varmuuden vuoksi poninhännällä.

                                      Elina Vähälän hiukset eivät liity tapaukseen. Stefan Bremerin kuva on vain niin hieno, 
                                              että se on aivan pakko julkaista.