Kaksi viikkoa, kymmeniä konsertteja, tuhansia elämyksiä

Innostunutta yleisöä Kontion koululla valmiina kokemaan jotain uutta. Musiikkielämyksiä koettiin Kuhmossa tänä kesänä ainakin 30 000. Kuva Stefan Bremer. 

Kaksi viikkoa sitten edessä tuntui olevan loputtoman pitkä festivaali. Ja nyt käy kuten ennenkin: äkkiä kaikki on lopussa. Mutta eihän Kuhmon Kamarimusiikki tietenkään mihinkään lopu, se jää soimaan muistoissa.
Mikä tästä kaksiviikkoisesta jää erityisesti soimaan? Itselleni olivat vaikuttavimpia musiikilliset löydöt, kuten Louis Viernen pianokvintetto. Myös Shostakovitshin kvartetot tuntuivat kuin uusilta löydöiltä, niin hienosti ja oivaltavasti Danel-kvartetti niistä jokaisen tulkitsi. Monille taas saattoivat parhaita olla taitavat uudet tulkinnat tutuista teoksista, kuten joka kesä esitettävästä Forelli-kvintetosta.
Ensi kesänä jatketaan samoissa merkeissä. Festivaali tosin alkaa jo 9. 7. Heinäkuun viimeisellä viikolla on nimittäin suunnistuksen suurtapahtuma Kainuun rastiviikko, eikä Kuhmoon mahdu kahta näin mittavaa tapahtumaa samaan aikaan. Hyvä puoli aikaisuudessa on se, että päivät ovat vielä pitkiä ja syksy on entistäkin kauempana. Luvassa on tuttua ja perinteistä kamarimusiikkia ja uusia ja yllättäviä yhdistelmiä. Kuhmossa tietysti kävisi yllätyksestä se, että mitään yllättävää ei kuultaisi.
Kuhmossa eletään todellisessa vuorokauden ympäri soivassa musiikkiparatiisissa. Paratiisin porttien läpi tunkeutuu kuitenkin uutisia maailman tapahtumista. Viisi vuotta sitten järkyttivät Oslon tapahtumat, viime viikolla Nizza ja heti perään Turkki.
Mitä me täällä voimme tehdä? Sitä pohti Vladimir Mendelssohn keskustellessamme ensi vuoden festivaalin teemoista. Hän kertoi tarinan metsäpalosta. Kaikki eläimet pakenivat tuhoisia liekkejä. Vain yksi pikkuinen lintu pysähtyi. Se otti järvestä nokkaansa pisaran vettä, lensi takaisin metsän ylle ja pudotti veden liekkeihin. Muut eläimet ihmettelivät, miksi lintu teki näin tarpeettomalta näyttävän teon. "Minä tein oman osuuteni", lintu vastasi.
Kuhmossa on joka kesä noin 30 000 konserttikäyntiä. Se tarkoittaa ainakin yhtä suurta määrää uusia tunteita, ajatuksia ja elämyksiä - niin monta kertaa muusikot pystyvät tekemään maailman edes hiukan paremmaksi. Sillä tavalla me teemme oman osuutemme.

Kuhmossa riittää hienoja tiloja

Vladimir Mendelssohn, Seppo Kimanen ja Pavel Vernikov harjoittelivat ennen illan konserttia Kuhmon hengessä. Kuva Stefan Bremer. 

Tulikohan nyt liioiteltua? Sellaista mietin kirjoitettuani eilen Kontion salin ainutlaatuisuudesta. Iltakonsertissa saatoin vakuuttua siitä, että tuntemukseni oli oikea. Missä muualla yksi Shostakovitshin vaativimmista jousikvartetoista herättäisi sellaisen innostuksen, kuin tiistai-iltana koettiin? Ja kun seuraavaksi vielä kuultiin hämmästyttävää kaksiäänistä laulua, katsomo suorastaan räjähti.
Mutta osataan sitä Kuhmo-talon salissakin, vaikka siellä astetta hillitymmin suosiota osoitetaankin. Keskiviikkoiltana Brahmsin pianokvartetosta kuultiin niin tulinen tulkinta, että pelkäsin palohälyttimien käynnistyvän. Yleisön syttyminen ainakin oli varmaa.
Kuhmossa on itse asiassa yllättävän paljon hienoja ja erilaisia konserttitiloja. Konsertit Lentiiran kirkossa ovat yleensä aina täynnä, vaikka matkaa sinne on muutama kymmenen kilometriä. En ihmettele, niin elämyksellinen tila se on. Pihkaiselta puulta tuoksuvan kirkon alttariseinältä avautuu kainuulainen järvimaisema parhaimmillaan. Kaiken lisäksi pieni kirkko soi kuin vanha arvosoitin.
Aivan erityislaatuinen tila on Kuhmon siunauskappeli, joka muutama vuosi sitten löydettiin konserttipaikaksi. Jokainen konsertin kuulija tietää, että juuri siinä tilassa on vuodatettu lukemattomia kyyneliä valkoisten arkkujen äärellä. Se on omiaan herkistämään ihmisen jo valmiiksi, ja kun siinä tilassa kuuntelee vaikkapa Bachin soolosellosarjoja, on vaikea olla vaikuttumatta.
Jos ette olleet paikalla Kontiolla, Kuhmo-talossa tai Lentiiran kirkossa, pääsette nauttimaan esityksistä radion välityksellä. Tänään torstaina kuullaan jo ensimmäinen lähetys, jossa on mukana Gareth Lubben hämmästyttävä lauluesitys, ja lauantaina on vuorossa taltiointi loppuunmyydystä Kuhmon muistoja -konsertista. Konsertit ovat kuultavissa myös Ylen Areenassa.
Yksi mainio tila on Salakamari, jossa pidettävät joka-aamuiset Musiikin ytimessä -tilaisuudet ovat keränneet yhä enemmän väkeä. Yleisöennätys saavutettiin tänä aamuna. Pihallekin nostettiin penkkejä ja näin kaikki pääsivät kuulemaan ja katsomaan. Yleisö tuli paikalle hyvästä syystä: vieraana oli Seppo Kimanen, jota ilman Kuhmon Kamarimusiikkia ei olisi.
Yleisö olisi kuunnellut Seppo Kimasen haikeita ja hauskoja muistoja Kuhmon alkuvuosilta vaikka miten pitkään, mutta harjoitukset odottivat. Monesta merkkihenkilöstä Kimanen ehti kuitenkin puhua, kuten suurenmoisista Oleg Kaganista ja Radu Chisusta unohtamatta keittäjiä ja muita festivaalin tärkeitä ihmisiä.
Yksi keskeinen Kuhmon hengen luoja oli sellisti William Pleeth. Kimanen muisteli, miten he olivat soudelleet Lammasjärvellä Pleethin kanssa ja tämä oli rauhallista järvimaisemaa katsoen sanonut, että se muistuttaa häntä Manchesterista. Kimanen ihmetteli tietenkin vertausta suureen teollisuuskaupunkiin, ja Pleeth selitti: "Tämä on täysin erilainen."

Jo puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua Seppo Kimasta jonotti kuulemaan pihan täydeltä ihmisiä. 

Koripallotelineiden ja puolapuiden keskellä

Zoran Markovic, Marcelo Nisinman, Alberto Mesirca, Natacha Kudritskaya ja Daniel Rowland näyttävät, mihin konserttisalin puolapuita voi käyttää. Kuva Juuso Westerlund. 

Mitä mieltä olette sellaisesta konserttisalista, joka on ulkoa päin karu, mutta sisältä ankea, jossa ei ole varsinaista musiikkiakustiikkaa, jossa olosuhteet ovat välillä sietämättömät ilmastoinnin puuttumisen vuoksi, jossa yleisö joutuu istumaan epämukavilla muovituoleilla, joka ei sateellakaan tarjoa minkäänlaisia lämpiötiloja ja johon kuuluu taustamelua?
Aivan oikein. Olette sitä mieltä, että juuri sellainen konserttisalin pitää olla. Sillä tämähän on Kontion koulun sali. Ja se on Kuhmon veteraaneille se ainoa oikea sali.
Koripallotelineiden alla on soinut vuosikymmenien aikana niin paljon suurenmoisia säveliä ja väreillyt niin hehkuvia tunteita, että niistä on väkisinkin imeytynyt jotain puolapuihin ja kiipeilyköysiin. Muuten ei ole selitettävissä se, että edelleenkin juuri Kontion salissa koetaan aivan erityisiä tunnelmia, että musiikki tuntuu siellä joskus uppoavan suoraan sieluun, ja että juuri siellä kuullaan räjähtävimmät suosionosoitukset.
Pelkästään Kontion koulun saliin astuminen tuntuu johdattavan johonkin toisenlaiseen maailmaan, aikakauteen jolloin Kuhmon, Kainuun, Suomen ja koko maailman uskottiin kehittyvän aina vain paremmaksi paikaksi. Sen jälkeen on koettu monenlaista ja alettu ymmärtää, että kultakausi saattaakin olla menneisyydessä.
Olosuhteet korostavat Kuhmon hengen keskeistä elementtiä, sitä että vain musiikki on tärkeää. Kuten Minna Pensola tänä aamuna kiinnostavasti näytti, musiikissa ei ole olennaista miten sormi asettuu viulun kielelle, vaan se mitä soittaja tietää musiikista ja miten kokee sen. Kuhmossa musiikin sisältö on aina ollut keskeinen. Vladimir Mendelssohn on muistellut, miten hänen ensimmäisinä vuosinaan Kuhmossa paikalle tuli tähtimuusikoita, jotka katsoivat olosuhteita ja muita soittajia ylemmyydentuntoisesti, mutta parin päivän kuluttua asenne oli muuttunut ja he tekivät musiikkia aivan uudella innolla ja yhteistyössä kaikkien kanssa.
Kuhmo-talon loistava sali sopii paremmin laulumusiikille, se on ainoa mahdollinen suurille kokoonpanoille ja se tarjoaa yleisölle ylelliset olosuhteet. Senkin seiniin on pinttynyt jo melkoinen määrä tunnelmaa nostattavia säveliä. Mutta tärkeää on, että sen rinnalla voi jatkossakin olla käytettävissä Kontion koulun sali.
Kuhmon muistoille omistettu konsertti torstaina ei tietenkään voisi olla missään muualla. Kukaan Kuhmon muusikko- tai kuulijaveteraaneista tuskin vastustaa, jos sanon Kontion salin olevan suorastaan pyhä paikka.

Löytöjä

Mari Palo on monipuolisuudessaan erinomaisesti Kuhmoon sopiva laulaja. Sunnuntaina hän loisti Karl Weiglin harvoin kuullun laulun esityksessä. Kuva Stefan Bremer. 

Pitää myöntää, että en ollut koskaan kuullutkaan Karl Weiglista. Sunnuntaisen esityksen jälkeen voin vain ihmetellä, miksi hänen musiikkinsa on unohtunut. Ehkä esitykset eivät vain ole olleet riittävän hyviä. Nyt Mari Palo lauloi niin hurjan vakuuttavasti, että iho meni kananlihalle. Richard Dehmelin tekstiin sävelletty laaja laulu Ein Stelldichein oli mitä hienointa 1900-luvun alun modernia musiikkia. Sitä ei kuitenkaan edes julkaistu säveltäjän elinaikana. Mahdollisesti rajoittava tekijä on kokoonpano, harva laulaja kun saa konserttiinsa mukaan jousisekstettiä.
Itävaltalainen Karl Weigl (1881-1949) oli yksi niitä juutalaisia säveltäjiä, jotka joutuivat jättämään 1930-luvulla kotimaansa. Weigl oli Yhdysvalloissa arvostettu opettaja, mutta jostain syystä hän jäi säveltäjänä aikalaistensa varjoon. Ihan suotta, sen huomaa vaikka kuuntelemalla tästä linkistä konsertissa kuultua teosta Ein Stelldichein.
Mainio löytö oli myös Pancho Vladigerovin Bulgarialainen rapsodia. Ainakin Sergey Malovin ja Oliver Triendlin verevästi soittamana se valloitti yleisön. Varsin tuntematonta musiikkia oli tarjolla myös lauantain myöhäisillassa. Erikoista kylläkin, sekä libanonilaisen, turkkilaisen että israelilaisen säveltäjän teokset olivat varsin tutunomaisia. Jos EU joskus määrittelee kamarimusiikkisävellyksille direktiivit, nämä teokset täyttävät vaivatta yleiseurooppalaiset standardit.
Kuhmossa on niin paljon tarjontaa, että jopa maailmankantaesitys voi jäädä huomaamatta. Marcelo Nisinman kävi äsken näyttämässä kuvan Alberto Mesircasta soittamassa Nisinmanin Alberto's Tango -nimisen sävellyksen kantaesitystä sunnuntaina. Nyökyttelin asiantuntevasti kehtaamatta tunnustaa, että minulla ei ollut tästä tapahtumasta mitään mielikuvaa. Nisinmanin poistuttua tutkin kuumeisesti ohjelmakirjaa enkä löytänyt teosta mistään. Apua, oliko koko juttu jäänyt tiedottamatta? Kiirehdin päivittämään uutista facebookiin ja twitteriin ja instaan ja faxiin ja telexiin ja mitä niitä nyt onkaan, kunnes toiminnanjohtaja onnistui rauhoittamaan minut ja selitti, että tämä asia oli yleisesti tiedossa, maininta on ohjelmakirjassa, yleisöä oli paikalla ja muutenkin kaikki oli hyvin. No niin, esitys oli siis tapahtunut Vuokatin-vierailulla ja minähän en taas siellä ollut mukana enkä siksi tutkinut konsertin ohjelmaakaan. Sotkamolaisyleisö pääsi tällä kertaa kokemaan jotain ainutlaatuista, mitä kuhmolaisyleisö ei kuullut. Enkä minä. Suostuisikohan Alberto Mesirca järjestämään minulle yksityisesityksen rönttöspalkalla?

Alberto Mesirca soittamassa Alberto's Tangoa. Kuva Marcelo Nisinman. 

Musiikkia ja urheilua

Uinti on Kuhmon taiteilijoiden suosituin urheilumuoto. Kuviokellunnassa ei vielä olla aivan samalla tasolla kuin soitossa. Kuva Stefan Bremer. 

Aikanaan yksi Kuhmon Kamarimusiikin odotetuimpia tapahtumia oli jokakesäinen muusikoiden ja henkilökunnan välinen jalkapallo-ottelu. Niiden järjestäminen loppui taklaukseen, jonka seurauksena viulisti oli loppufestivaalin jalka paketissa ja soittokunnottomana. Tätä harmittelee varmasti ainakin basisti Petri Mäkiharju, joka tiettävästi on varmaotteinen paitsi orkesterin bassoryhmän johdossa, myös jalkapallojoukkueen vasemman laidan puolustajana. Tunnetuin suomalainen jalkapalloileva muusikko oli tietysti Kai Pahlman, Sibelius-Akatemiassa opiskellut pianisti, joka voitti kolmesti jalkapallon SM-sarjan maalikuninkuuden.
Juoksevia muusikoita on useitakin, vaikka esityksessä juokseminen eli kiirehtiminen onkin huono tapa. Mikään ihme ei ole sekään, että viulisti alkaa harrastaa jousiammuntaa. Lyömäsoittajan näkeminen nyrkkeilykehässä tuntuisi sekin luontevalta. Harvinaisempi lajinvalinta on kehonrakennus, jossa oopperaorkesterin klarinetisti Arto Vainio on yltänyt huipputasolle.
Varsin harvinainen muusikkolaji on paini. Anekdootti 30-luvulta kertoo, että kun aikanaan rakennustyömaan kahvitauolla tuli puhetta vakavasta musiikista, joku sanoi Sibeliuksen ja Malmsténin painivan eri sarjoissa. Tämä herätti hämmennystä: "painiiko Sibeliuskin?"
Sain hiljattain käsiini leikkeen Viestimies-nimisestä lehdestä, jonka mukaan Kuhmossa soittava hieno pianisti Kiril Kozlovski on jopa menestynyt tässäkin lajissa. Näin kerrotaan lehdessä: "Kozlovsky syntyi Mogilevissa ja opiskeli pianonsoittoa Valko-Venäjän Musiikkiakatemiassa sekä Sibelius-Akatemiassa. Hän on menestynyt kotimaisissa ja kansainvälisillä painikilpailuissa." Lajivalinta saattaa tuntua oudolta, mutta siitähän on paljon hyötyä, jos kamarimusiikkipartnereiden kanssa tulee erimielisyyttä tulkinnasta.

Ja lopuksi maininta sattumuksesta, jollaista ei Kuhmon Kamarimusiikissa tiettävästi ole koskaan tapahtunut: sellistin hiukset tarttuivat virityskoneistoon kesken soiton. Esitys oli pakko keskeyttää siksi ajaksi, että tilanne saatiin selvitettyä ja sen jälkeen jatkettiin. Urheilusuorituksesta kävi varmasti myös vakavana pysyminen konsertin loppuun asti. Se vaati kasvolihaksilta kovaa kuntoa. Seuraavassa konsertissa sellistin hiukset olivat varmuuden vuoksi poninhännällä.

                                      Elina Vähälän hiukset eivät liity tapaukseen. Stefan Bremerin kuva on vain niin hieno, 
                                              että se on aivan pakko julkaista. 

Sodan päivä

Eilen Kuhmon taivaalla nähtiin pahaenteisen tuntuinen pilvi. Kuva Stefan Bremer. 

Kuhmossa oli juuri päättynyt päivä, joka esitteli sodan musiikkia. Punertava aurinko oli vaipunut pariksi tunniksi Lammasjärven ja loputtomien havumetsien taakse. 3 000 kilometriä etelämpänä valkoinen kylmäkuljetusauto ajoi kansallispäivää juhlivien ihmisten täyttämälle jalkakäytävälle ja alkoi kaksi kilometriä kestävä kauhujen taival. Taas muistettiin, että sodat eivät päättyneet 1945. Suuri sota on jatkuvasti käynnissä.
Miltä mahtaa tuntua Kuhmon ranskalaisista taiteilijoista? Todelliset ammattilaiset eivät toki anna minkään vaikuttaa esitykseen haitallisesti. Danel-kvartettikin joutui järkyttävistä uutisista huolimatta naurattamaan heti aamusta yleisöä Paul Hindemithin hauskan parodisella sävellyksellä, jossa huono orkesteri soittaa Lentävää hollantilaista.
Muistan muutamia kertoja, jolloin ulkomaailman tapahtumat ovat antaneet sävyään koko juhlalle. Vaikka esiintyjät eivät niitä ajattelisi, yleisö muistaa uutiset ja kuuntelee esityksiä muuttuneessa tunnetilassa. Kun Seppo Kimanen aikanaan kesken festivaalin kertoi yleisölle, että Oleg Kagan oli kuollut, kaikki teokset tuntuivat ainakin sinä päivänä soivan hänen muistolleen. Eivätkä keskellä festivaalia tulleet uutiset Norjan joukkosurmasta voineet olla vaikuttamatta ainakin kuulijoiden mielialaan.
Yleisöhän on osa esitystä, kuten monet muusikot ovat täälläkin todenneet. He ovat kehuneet kuhmolaisia kuulijoita asiantuntevuudesta ja tarkasta mukana elämisestä. Ja totta onkin, että listaan Kuhmon vetovoiman salaisuuksista pitää lisätä vielä yleisö. Se osoittaa aina innolla suosiotaan, ja jos se kuulee jotain todella poikkeuksellista, aplodit ja huudot räjähtävät ilmoille epäsuomalaisella temperamentilla.
Danel-kvartetti ahkeroi eilen soittamalla kolme kvartettoa. Kuhmossahan kuullaan Danelin soittamana kaikki Shostakovitshin kvartetot. Syytä onkin, 15 kvarteton sarja on alansa merkittävimpiä. Se huomattiin taas kerran eilen.
Jos tänään esitettäisiin Shostakovitshin sodan aikana säveltämä jousikvartetto nro 9 sellaisella palolla, kuin Danel-kvartetti eilen teki, siinä olisi vielä ylimääräistä latausta.

Unohdetut mestarit

Tämä kuva ei liity millään tavalla aiheeseen. Mestarikuvaaja Stefan Bremerin kuva Lammasjärven rannalta on kuitenkin niin epätodellisen kaunis, että se on aivan pakko julkaista. 

Miten ihmeessä tämä teos on voinut jäädä niin tuntemattomaksi? Koko kirkko tuntuu täyttyvän tunteista ja ajatuksista, kun Louis Viernen pianokvintetto soi vastustamattomalla voimalla. Suurta musiikkia sekä mitoiltaan että sisällöltään, loisteliasta ja vaativaa, toisaalta taas mitä syvämietteisintä. Kaiken lisäksi tämä mestariteos on musiikillinen todistuskappale omasta ajastaan ja sen tunnoista. Louis Vierne menetti ensimmäisessä maailmansodassa sekä veljensä että 17-vuotiaan poikansa. Tuo tragedia ja säveltäjän oma kivulias silmäsairaus veivät hänet itsemurhan partaalle. Hän teki onneksi luovemman ratkaisun ja sävelsi keväällä 1918 vaikuttavan pianokvinteton. Jos ette päässeet konserttiin, kvintettoa voi kuunnella vaikka tästä linkistä.
Louis Vierne (1870-1937) on jäänyt Suomessa lähes unohduksiin. Hän toimi aikanaan Pariisin Notre-Damen urkurina, vaikka oli lapsesta saakka lähes sokea, ja hän oli erityisen kuuluisa improvisointikyvyistään. Vierne jopa kuoli urkujensa ääreen kesken improvisaatioesityksen.
Louis Vierne ja hänen pianokvintettonsa eivät todellakaan ole ainoita aiheetta unohduksiin jääneitä suuruuksia. Aikanaan saksalainen musiikki hallitsi suomalaista konserttielämää niin yksinvaltaisesti, että suuret ranskalaiset säveltäjät jäivät muutamaa nimeä lukuunottamatta soittamatta. Kuhmossa harvinaisuuksia on onneksi aina kuultu, ja kuullaan vastakin.
Yleensä uskotaan historian olevan sillä tavalla oikeudenmukainen, että kaikki todella merkittävä ajan mittaan nousee esiin ja jää elämään. Etenkin vanhan musiikin harrastajat ovat jo pitkään tienneet, että se ei pidä paikkaansa. Barokkiajalta muistettiin pitkään vain muutamaa säveltäjää, ja vasta vähitellen on paljastunut tuon kauden tavaton musiikillinen rikkaus. Lukijani luonnollisesti tuntevat esimerkiksi säveltäjät Jean-Féry Rebel ja Giuseppino del Biado, mutta minä en ollut kuullut heistä ennen keskiviikon konsertteja.
Mitä mahtaa jäädä elämään meidän aikamme musiikista? Koetaanko aiheettomia unohduksia? Pidetäänkö ensi vuosisadalla Juha T. Koskisen juuri kantaesitettyä jousikvartettoa yhtenä aikansa kiinnostavimmista teoksista vai onko se vajonnut tuntemattomuuteen?
Sitä ei kukaan voi tietää. Onneksi musiikinhistoriaan sentään voi vaikuttaa. Jos festivaalit pitävät Kuhmon tavoin esillä myös epätavallisempaa musiikkia, kuulijat pääsevät päättämään. Musiikkia tehdään yleisölle, ja jos se pitää kuulemastaan, teokset jäävät elämään ja oikeus tapahtuu.