Eturivissä on tyhjä paikka

Jälleen yhden festivaaliesiintyjän tie on johtanut Kuhmosta sateenkaaren tuolle puolen. Kuva Stefan Bremer. 

Yleisö kohtaa pian taas vanhoja tuttuja muusikoita, monet vuosia kamarimusiikkijuhlilla käyneet kuulijat tunnistavat jo toisensakin, Kuhmoon tullaan kuin kotiin koko pitkän talven kestäneen poissaolon jälkeen.
Yksi paikka eturivissä on nyt kuitenkin tyhjänä. Harry Halbreichia ei enää Kuhmossa nähdä.
Belgialainen musiikintutkija Harry Halbreich (9.2.1931-27.6.2016) piti Kuhmossa joka-aamuisia teosesittelyjä vuosien ajan. Monille kuulijoille ne olivat välttämätön päivänavaus, sillä Halbreich todella tiesi mistä puhui. Hän oli kirjoittanut useita kirjoja ja käsitellyt niissä mm. Claude Debussyta, Arthur Honeggeria ja Olivier Messiaenia.
Kävin kuuntelemassa muutaman kerran Halbreichin esittelyjä. Ainoa muistiinpano, minkä hänellä koskaan näin, oli festivaalin ohjelmakirja. Siitä hän katsoi, mitä konserteissa soitetaan ja alkoi puhua. Hän näytti tietävän kaiken niin säveltäjistä kuin teoksistakin.
Viime kesän festivaaleilta Harry Halbreich joutui jo jäämään sairautensa vuoksi pois. Lyhyellä varoitusajalla korvaavia teosesittelyjä ei pystytty enää millään järjestämään, eikä Harry Halbreichia tietysti millään olisi voinut korvatakaan. Koska yleisö oli kuitenkin paikalla eikä peruutuksista ehditty kaikille saada tietoa, pidin itse kesän ensimmäisen teosesittelyn. Kaikki esiintyjät tietävät, että esityksen pitää näyttää helpolta ja aivan kuin siinä hetkessä syntyneeltä. Ja se taas vaatii paljon työtä ja valmistelua. Ei Halbreichkaan toki tullut esittelyjä tuosta vain pitämään, vaikka se niin helpolta näyttikin. Yleisö oli kiinnostunutta, mutta muiden töiden vuoksi en millään pystynyt jatkamaan esittelyjä, niin paljon niiden eteen olisi pitänyt ehtiä tehdä.
Tämän vuoden festivaalia suunniteltaessa tiedettiin valitettavasti, että Harry Halbreichin kokemusta ei voitaisi käyttää. Nyt onkin päädytty aivan uudenlaiseen ratkaisuun. Joka aamu joku festivaalin taiteilijoista kertoo päivän ohjelmasta otsikolla Musiikin ytimessä. Toivottavasti nämä tilaisuudet avaavat yleisölle uusia näköaloja tuttuihinkin teoksiin.
Kuhmon Kamarimusiikin yleisö muistaa kiitollisuudella kaikkitietävää musiikintutkijaa. Kuhmossa hänen esittelyjään ei enää kuulla, mutta eiköhän viisasta puhujaa tarvita myös siellä jossain, missä Oleg Kagan, Arto Satukangas ja muut Kuhmosta ikuisuuteen siirtyneet taiteilijat soittavat taivaallisen upeita konserttejaan.

Kuvat kertovat kaiken

Kamarimusiikin uusilla sivuilla oleva kuva todistaa, että Kuhmossa huippumuusikoita voi tulla aivan puun takaa. Kuva Juuso Westerlund.

Priya Mitchellin kuva etusivulla henkii jo kaikkea sitä, mistä Kuhmon Kamarimusiikki tunnetaan: siinä on iloa ja kauneutta. Ja kun avaan ohjelmasivun, vastaan tulee Danel-kvartetin hulluttelu, se taas kertoo, että kamarimusiikki ja -muusikko voivat joskus saada nauramaankin. Esiintyjät-sivulla poseeraavat puun takana Daniel Rowland ja Arto Tarkkonen, ja tämä kuva taas muistuttaa Kuhmon ylllätyksellisyydestä. Lipunmyyntisivulla muusikot ovat levittäytyneet katsomoon Piazzolla-harjoitusten jälkeen. Tämä kuva näyttää Kuhmon kansainvälisyyden: Italia, Ukraina, Argentiina, Englanti ja Slovenia kohtaavat. Sivu Ajankohtaista kertoo festivaalinaikaisen joukkoliikenteen toimivuudesta, ja Historia ja Festivaali-info -sivujen kuvat siitä, että festivaali tähtää vahvasti myös tulevaisuuteen. Ja tärkein tulee lopulta Yhteistyössä-sivun kuvassa: ystävyys muusikoiden välillä, ystävyys esiintyjien ja yleisön välillä, ja kuulijoiden keskeinen ystävyys. Se on Kuhmossa aivan käsinkosketeltavaa. Olen tuntenut sen vuodesta 1985 joka kerta sinne saapuessani.
Kuhmon Kamarimusiikin uudet sivut kertovat hienosti siitä, mikä on Kuhmon henki ja miksi sinne tullaan vuosi vuoden jälkeen. Voin kehua näitä sivuja estottomasti, sillä en juurikaan ole ehtinyt itse olla niitä tekemässä. Harvoin minkään yhteisön julkaisussa välittyy niin selkeästi se, mistä oikeastaan on kysymys. Eikä se ole Kuhmon kohdalla mitään esittämistä. Kamarimusiikin brändi nyt vain on sellainen, että sitä ei suurellakaan rahalla voisi tehdä. Kamarimusiikin sivujen kuvista ja teksteistä pääsee nauttimaan tästä.
Ennen kuin edes tutkin tarkemmin ohjelmaa, innostuin festivaalista näitten kuvien perusteella niin paljon, että päätin heti hankkia viikkolipun! Jo parin minuutin kuluttua huomasin, että suunnitelmani ei ole aivan aukoton. Mutta ehkä sitten joskus eläkkeellä...

Kuhmo on kovassa seurassa

Festspiele-lehti listasi maailman musiikkijuhlia ja Suomesta pääsi mukaan kolme. Kuhmon Kamarimusiikki on edelleen 20 parhaan listalla.

On se uskottava, Kuhmon Kamarimusiikki on maailman 14. paras festivaali. Kärjessä ovat valtavilla budjeteillaan Salzburg ja Bayreuth, mutta Kuhmon taakse jäivät sellaiset suurtapahtumat kuin Firenzen Maggio Musicale ja Tukholman Itämeri-festivaali.
Suomalaisittain ilahduttavaa on, että myös Turun musiikkijuhlat oli listalla. Savonlinnan oopperajuhlat sijoittui peräti toiseksi linnafestivaalien sarjassa.
Listauksen on tehnyt itävaltalainen Festspiele-lehti, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Kuhmo sijoittui. Itse asiassa kainuulainen kamarimusiikki on komeillut maailman suurten festivaalien joukossa jo vuodesta 2008.
Lehden toimittaja ja valokuvaaja kävivät tutustumassa Kuhmon Kamarimusiikkiin 2011 ja minulla oli ilo opastaa heitä parin päivän ajan. He sattuivat myös keskelle varsin eksoottista tapahtumaa, kun kamarimusiikkia soitettiin Kuikan kämpällä. Paikka toimii luontokuvaaja Lassi Rautiaisen karhusafarien keskuksena, mutta suuri hirsikämppä sopii mainiosti myös musiikille. Väkeä tuli enemmän kuin odotettiin, joten yleisö joutui odottelemaan penkkien järjestämistä. Sillä aikaa kuulijoita viihdytti alppitorvitaiteilija, joka puhalsi monimetristä torveaan kainuulaisten mäntyjen keskellä. Kaikki eivät mahtuneet edes sisään, mutta musiikkia kelpasi kuunnella kauniissa järvimaisemassa avoimista ikkunoista.
Ulkokuuntelun valitsivat myös Festspielen edustajat, valokuvaaja kun odotti lasta eikä väkijoukkoon ahtautuminen oikein innostanut. Itävaltalaiset istuivat mättäällä, söivät mustikoita, ihastelivat luontoa ja kuuntelivat jousikvartetin säveliä. Tuolla kokemuksella festivaali ainakin erottui kaikista muista. Syksymmällä valokuvaajalta tuli sitten kuva vastasyntyneestä, ja oli mukava ajatella, että uusi ihminen oli jo ennen maailmaan tuloaan kuullut komeassa suomalaisessa luonnossa niin alppitorvea kuin jousikvartettiakin.

Kuolemansyntejä

                                    Helsingin Sanomien Kuiskaaja oli kuullut karhuretkestä. 


Ylpeys vaatii minua hiukan selittämään. Ei minuun laiskuus iskenyt, vaikka olin jo syyllistynyt musiikilliseen ylensyöntiin. Ahneus sai minut kuuntelemaan ensin kenraaliharjoituksen ja lähtemään vasta sitten karhuesitykseen. Kieltämättä kateus vaivasi, kun tiesin muitten nauttivan teoksesta, jonka kuulemiseen livenä minulla oli suoranainen himo. Kyllä olisi vihaksi pistänyt, jos eläimiä ei olisi näkynyt. Onneksi sain seitsemän kuolemansynnin sijaan seurata seitsemää komeaa petoeläintä, joista kuusi oli karhuja ja loput kotkia.

Muutakin kuin musiikkia

Yksi Kuhmon kesän vaikuttavimmista esiintyjistä näyttäytyi torstaina, ei tosin aivan Kuhmo-talon tuntumassa. 

Kuhmon Kamarimusiikin viimeiset äänet on nyt kuultu minun osaltani, joudun nimittäin lähtemään muitten velvollisuuksien vuoksi jo tänään torstaina. Viimeiset äänet olivat mitä kuhmolaisinta laatua: korppien keskustelua ja karhun tassujen loisketta vetisellä suolla.
Vein eilen erään toimittajan maineikkaan luontokuvaaja Lassi Rautiaisen vieraaksi ja pääsin itsekin katsomaan karhuja. Samalla kuuntelin Rautiaisen mainioita tarinoita karhuista ja niiden kuvaamisesta. Karhut tulivat vuorollaan kuvattaviksi ja Lassi Rautiainen tunsi ne kaikki. Ja olihan niissä eroja, jokainen oli oma persoonallisuutensa. Jos siis haluatte Kuhmosta jonkin muunkin mieleenpainuvan elämyksen kuin loistokkaat musiikkiesitykset, karhusafarit ovat varteenotettava kohde. Lisätietoja löytyy Rautiaisen Arctic median sivuilta.
Eilen kiireinen Vladimir Mendelssohn ennätti hetkeksi kertomaan minulle ensi vuoden suunnitelmista. Niitä en voi vielä paljastaa, mutta sen voin luvata, että tulossa on taas kerran paljon erikoista, paljon tunteikasta, paljon hauskaa ja tietysti paljon perinteisiä kamarimusiikin klassikkoja. Mendelssohnin toinen vuosikymmen taiteellisena johtajana alkaa innostavasti.
Nyt on siis aika taas hyvästellä festivaali, mutta se ei välttämättä tarkoita hyvästejä tämän blogin lukijoille. Täällä saattaa ilmestyä jotain uutta pitkin vuottakin. Pysykää kanavalla.

Kohta se taas on ohi

             Onko pianisti Roope Gröndahl löytänyt sisäisen viulistinsa? Kuva Juuso Westerlund.

Näin käy joka kesä: festivaali alkaa ja saman tien ollaankin jo lopussa. Pianojen, viulujen, nuottien, huilujen, sateiden, sellojen, auringonlaskujen ja polkupyörien paraati on syöksynyt ohi ja kadonnut jonnekin kalenterin uumeniin putkahtaakseen taas vuoden päästä esiin.
Kaikkea ei ole vielä kuultu, mutta nyt pitää jo pysähtyä miettimään, mitä erityisesti jäi mieleen. Ehkä tältä vuodelta jää aikakirjoihin ainakin kaiken sujuminen vielä entistäkin paremmin. Perinteisiä suuria kamarimusiikkiteoksia oli nyt paljon, ja se teki konserteista rauhallisia.
Eihän siitä mihinkään pääse, että vaikka ennestään vieraat pienet teokset ovat aina kiinnostavia, tietyt kamarimusiikin perusteokset ovat aina yhtä vaikuttavia. Nyt pienen ja suuren sekä oudon ja tutun suhde oli juuri kohdallaan. Klassikkoteoksista on tällä viikolla kuultu komeita tulkintoja, kuten Dvorakin pianokvintetto, jossa loisti pianisti Valeria Resjan, sekä Mendelssohnin sekstetto, jossa häikäisi pianisti Nino Gvetadzen helmeilevä soitto.
Kuhmossa on liikuteltu tunteita moneen suuntaan, mutta mitenkähän onnistuu naurattaminen? Se nähdään perjantaina, sillä silloin yhden konsertin aiheena on nauru. Musiikillinen huumori saattaa kuitenkin olla kaikista huumorin lajeista vaikein, erityisesti kun pitäisi huvittaa ihmisiä musiikilla ilman sanoja. Ihmisen voi pakottaa moniin asioihin, mutta ei nauramaan. Nyt naurat - tai itket ja naurat.
Sen tiedän, että ainakin Shostakovitshin konsertto pianolle ja trumpetille saa kuulijansa vähintään huvittumaan vauhdikkaalla menollaan. Mutta naurattaakohan John Cagen kappale muutenkin kuin nimensä pituudella? Otsikko on nimittäin 56 sanan mittainen.
Jos musiikki ei saa jostain syystä saa nauramaan, niin ainakin yllä oleva valokuva vetää suupielet ylöspäin. Kuvaa ei todellakaan ole käsitelty, viulistin heijastus flyygelin kyljestä vain sattui juuri sopivalle kohdalle.

Yllätysten yö

             Monipuolinen sopraano Mari Palo säväytti sunnuntai-iltana. Kuva Tatu Hiltunen.

Kuhmon yleisö rakastaa Sibeliusta ja tangoja: viikon kysytyimmät konsertit ovat tämän päivän Sibelius-tilaisuudet ja keskiviikon Piazzolla-konsertti.
Tämä ei ollut se yllätys, jos ei nyt yllättävänä pidetä sitä, että ihmiset haluavat edelleen kuunnella Sibeliusta, vaikka juhlavuoden aikana tarjontaa on ollut todella paljon. Mutta tällaisia yhdistelmiä ei kuulekaan missään, sillä nyt Sibelius asetetaan rinnakkain aikalaistensa kanssa. Ja jos jaksaa kuunnella koko päivän konsertit, voi seurata mestarin koko pitkän elämänkaaren syntymästä kuolinvuoteen. Vuodelta 1865 ei ymmärrettävästi ole tarjolla Sibeliuksen omia sävellyksiä, joten aamukonsertissa kuullaan, miten Liszt, Berlioz ja Brahms juuri sinä vuonna sävelsivät. Päivän päätteeksi tarjotaan vielä Sibeliuksen aivan viimeiset sävelet. Muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa Sibelius teki orkesterisovituksen laulusta Kom nu hit, död. Silloin hän ei enää pystynyt kirjoittamaan, vaan saneli sovituksen Jussi Jalakselle.
Yleisön kiihkeä suhde tangoon taas on käynyt ilmeiseksi jo monena kesänä. Astor Piazzollan musiikki on aina nostanut tunnelman kattoon, oltiin sitten konserttisalissa tai kirkossa. Myös muusikot näyttävät innostuvan kovasti Piazzollasta, liikutaanhan hänen musiikissaan jännittävällä tavalla klassisen ja populaarikulttuurin rajoilla. Esiintyjistä voi nähdä, millainen nautinto on päästä klassisten esityskäytäntöjen ahtaista parsista vapaamman ilmaisun vehreille laitumille.
Festivaalin järjestäjät kokevat yllätyksiä jatkuvasti. Kuten eilen löytäessään tieltä esiintymisasuun kuuluvan kengän ja nähdessään auton ajavan sen yli. Tai kuullessaan, että esiintyjä on kadottanut housunsa. Mutta näistähän yleisön ei tarvitse tietää mitään.
Mutta nyt lopulta se yllätys, joka koskee yleisöä. Sunnuntain päätteeksi kuultiin järisyttävän väkevä, suorastaan selkäpiitä karmiva oopperakohtaus. Miten vahvaa ja elävää musiikkia! Ja sen oli tehnyt säveltäjä, jota ainakin itse olin pitänyt taitavana, mutta hiukan kuivakkaana.
Kyseessä oli Paul Hindemith ja kohtaus oopperasta Mörder, Hoffnung der Frauen. Vielä esityksessäkin oli yllätys, sillä sopraano Mari Palosta löytyi aivan uusia dramaattisia ulottuvuuksia.
Sellainen on musiikin ihmeellinen maailma. Kaikkien mestariteosten kuulemiseen ei riitä 30 vuotta festivaaleja, tuskin edes koko ihmisikä. Epäilemättä jossain odottaa vielä uusi yllätys.