Kuolemansyntejä

                                    Helsingin Sanomien Kuiskaaja oli kuullut karhuretkestä. 


Ylpeys vaatii minua hiukan selittämään. Ei minuun laiskuus iskenyt, vaikka olin jo syyllistynyt musiikilliseen ylensyöntiin. Ahneus sai minut kuuntelemaan ensin kenraaliharjoituksen ja lähtemään vasta sitten karhuesitykseen. Kieltämättä kateus vaivasi, kun tiesin muitten nauttivan teoksesta, jonka kuulemiseen livenä minulla oli suoranainen himo. Kyllä olisi vihaksi pistänyt, jos eläimiä ei olisi näkynyt. Onneksi sain seitsemän kuolemansynnin sijaan seurata seitsemää komeaa petoeläintä, joista kuusi oli karhuja ja loput kotkia.

Muutakin kuin musiikkia

Yksi Kuhmon kesän vaikuttavimmista esiintyjistä näyttäytyi torstaina, ei tosin aivan Kuhmo-talon tuntumassa. 

Kuhmon Kamarimusiikin viimeiset äänet on nyt kuultu minun osaltani, joudun nimittäin lähtemään muitten velvollisuuksien vuoksi jo tänään torstaina. Viimeiset äänet olivat mitä kuhmolaisinta laatua: korppien keskustelua ja karhun tassujen loisketta vetisellä suolla.
Vein eilen erään toimittajan maineikkaan luontokuvaaja Lassi Rautiaisen vieraaksi ja pääsin itsekin katsomaan karhuja. Samalla kuuntelin Rautiaisen mainioita tarinoita karhuista ja niiden kuvaamisesta. Karhut tulivat vuorollaan kuvattaviksi ja Lassi Rautiainen tunsi ne kaikki. Ja olihan niissä eroja, jokainen oli oma persoonallisuutensa. Jos siis haluatte Kuhmosta jonkin muunkin mieleenpainuvan elämyksen kuin loistokkaat musiikkiesitykset, karhusafarit ovat varteenotettava kohde. Lisätietoja löytyy Rautiaisen Arctic median sivuilta.
Eilen kiireinen Vladimir Mendelssohn ennätti hetkeksi kertomaan minulle ensi vuoden suunnitelmista. Niitä en voi vielä paljastaa, mutta sen voin luvata, että tulossa on taas kerran paljon erikoista, paljon tunteikasta, paljon hauskaa ja tietysti paljon perinteisiä kamarimusiikin klassikkoja. Mendelssohnin toinen vuosikymmen taiteellisena johtajana alkaa innostavasti.
Nyt on siis aika taas hyvästellä festivaali, mutta se ei välttämättä tarkoita hyvästejä tämän blogin lukijoille. Täällä saattaa ilmestyä jotain uutta pitkin vuottakin. Pysykää kanavalla.

Kohta se taas on ohi

             Onko pianisti Roope Gröndahl löytänyt sisäisen viulistinsa? Kuva Juuso Westerlund.

Näin käy joka kesä: festivaali alkaa ja saman tien ollaankin jo lopussa. Pianojen, viulujen, nuottien, huilujen, sateiden, sellojen, auringonlaskujen ja polkupyörien paraati on syöksynyt ohi ja kadonnut jonnekin kalenterin uumeniin putkahtaakseen taas vuoden päästä esiin.
Kaikkea ei ole vielä kuultu, mutta nyt pitää jo pysähtyä miettimään, mitä erityisesti jäi mieleen. Ehkä tältä vuodelta jää aikakirjoihin ainakin kaiken sujuminen vielä entistäkin paremmin. Perinteisiä suuria kamarimusiikkiteoksia oli nyt paljon, ja se teki konserteista rauhallisia.
Eihän siitä mihinkään pääse, että vaikka ennestään vieraat pienet teokset ovat aina kiinnostavia, tietyt kamarimusiikin perusteokset ovat aina yhtä vaikuttavia. Nyt pienen ja suuren sekä oudon ja tutun suhde oli juuri kohdallaan. Klassikkoteoksista on tällä viikolla kuultu komeita tulkintoja, kuten Dvorakin pianokvintetto, jossa loisti pianisti Valeria Resjan, sekä Mendelssohnin sekstetto, jossa häikäisi pianisti Nino Gvetadzen helmeilevä soitto.
Kuhmossa on liikuteltu tunteita moneen suuntaan, mutta mitenkähän onnistuu naurattaminen? Se nähdään perjantaina, sillä silloin yhden konsertin aiheena on nauru. Musiikillinen huumori saattaa kuitenkin olla kaikista huumorin lajeista vaikein, erityisesti kun pitäisi huvittaa ihmisiä musiikilla ilman sanoja. Ihmisen voi pakottaa moniin asioihin, mutta ei nauramaan. Nyt naurat - tai itket ja naurat.
Sen tiedän, että ainakin Shostakovitshin konsertto pianolle ja trumpetille saa kuulijansa vähintään huvittumaan vauhdikkaalla menollaan. Mutta naurattaakohan John Cagen kappale muutenkin kuin nimensä pituudella? Otsikko on nimittäin 56 sanan mittainen.
Jos musiikki ei saa jostain syystä saa nauramaan, niin ainakin yllä oleva valokuva vetää suupielet ylöspäin. Kuvaa ei todellakaan ole käsitelty, viulistin heijastus flyygelin kyljestä vain sattui juuri sopivalle kohdalle.

Yllätysten yö

             Monipuolinen sopraano Mari Palo säväytti sunnuntai-iltana. Kuva Tatu Hiltunen.

Kuhmon yleisö rakastaa Sibeliusta ja tangoja: viikon kysytyimmät konsertit ovat tämän päivän Sibelius-tilaisuudet ja keskiviikon Piazzolla-konsertti.
Tämä ei ollut se yllätys, jos ei nyt yllättävänä pidetä sitä, että ihmiset haluavat edelleen kuunnella Sibeliusta, vaikka juhlavuoden aikana tarjontaa on ollut todella paljon. Mutta tällaisia yhdistelmiä ei kuulekaan missään, sillä nyt Sibelius asetetaan rinnakkain aikalaistensa kanssa. Ja jos jaksaa kuunnella koko päivän konsertit, voi seurata mestarin koko pitkän elämänkaaren syntymästä kuolinvuoteen. Vuodelta 1865 ei ymmärrettävästi ole tarjolla Sibeliuksen omia sävellyksiä, joten aamukonsertissa kuullaan, miten Liszt, Berlioz ja Brahms juuri sinä vuonna sävelsivät. Päivän päätteeksi tarjotaan vielä Sibeliuksen aivan viimeiset sävelet. Muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa Sibelius teki orkesterisovituksen laulusta Kom nu hit, död. Silloin hän ei enää pystynyt kirjoittamaan, vaan saneli sovituksen Jussi Jalakselle.
Yleisön kiihkeä suhde tangoon taas on käynyt ilmeiseksi jo monena kesänä. Astor Piazzollan musiikki on aina nostanut tunnelman kattoon, oltiin sitten konserttisalissa tai kirkossa. Myös muusikot näyttävät innostuvan kovasti Piazzollasta, liikutaanhan hänen musiikissaan jännittävällä tavalla klassisen ja populaarikulttuurin rajoilla. Esiintyjistä voi nähdä, millainen nautinto on päästä klassisten esityskäytäntöjen ahtaista parsista vapaamman ilmaisun vehreille laitumille.
Festivaalin järjestäjät kokevat yllätyksiä jatkuvasti. Kuten eilen löytäessään tieltä esiintymisasuun kuuluvan kengän ja nähdessään auton ajavan sen yli. Tai kuullessaan, että esiintyjä on kadottanut housunsa. Mutta näistähän yleisön ei tarvitse tietää mitään.
Mutta nyt lopulta se yllätys, joka koskee yleisöä. Sunnuntain päätteeksi kuultiin järisyttävän väkevä, suorastaan selkäpiitä karmiva oopperakohtaus. Miten vahvaa ja elävää musiikkia! Ja sen oli tehnyt säveltäjä, jota ainakin itse olin pitänyt taitavana, mutta hiukan kuivakkaana.
Kyseessä oli Paul Hindemith ja kohtaus oopperasta Mörder, Hoffnung der Frauen. Vielä esityksessäkin oli yllätys, sillä sopraano Mari Palosta löytyi aivan uusia dramaattisia ulottuvuuksia.
Sellainen on musiikin ihmeellinen maailma. Kaikkien mestariteosten kuulemiseen ei riitä 30 vuotta festivaaleja, tuskin edes koko ihmisikä. Epäilemättä jossain odottaa vielä uusi yllätys.

Suosikkeja

              Natasha Kudritskaja on moni-ilmeinen pianisti. Kuva Juuso Westerlund. 

Kun Kuhmossa on käynyt niinkin kauan kuin vuodesta 1985, ehtii jo nähdä monen uran kehityksen. On sellaisia kuin Konstantin Bogino, joka näyttää pysyvän aina samanlaisena, suurena yleisön rakastamana persoonallisuutena. Voi seurata vanhenevia muusikoita, joilla tekniikan loiston himmenemisen korvaa tulkintojen syveneminen. Ja valitettavasti on jo ehtinyt kokea monen hienon muusikon ennenaikaisen siirtymisen pois maallisilta konserttipaikoilta. Viimeksi suruviesti tuli Englannista. Kuhmolaisyleisön suosikiksi monena vuonna nousseen loistokkaan Lindsay-kvartetin ykkösviulisti Peter Cropper menehtyi 29.5.
Hienointa on ollut seurata nuorten muusikoiden kehitystä. Yksi kaikkien aikojen suosikkejani on Natasha Kudritskaja. Muistaakseni oli vuosi 2008, kun Kuhmo-talon suuren flyygelin ääreen asteli rennosti hento tyttö, jonka olisi voinut helpommin kuvitella notkumaan kaupungille kuin soittamaan kamarimusiikkijuhlille. Kun hän alkoi soittaa, tuntui kuin koko salintäyteinen yleisö olisi kohonnut hiukan, kumartunut etukenoon ja höristänyt korviaan. Hänessä oli heti sitä jotain vaikeasti määriteltävää erityislaatuista karismaa, joka on suotu vain harvoille.
Silloin Natasha Kudritskajan taiturillisessa soitossa oli nuoruuden hurjuutta. Se ei ole kadonnut mihinkään, mutta vuosien mittaan soittoon on tullut vielä lisää sävyjä, herkkyyttä ja syvyyttä, ja kaiken lisäksi taitoa hengittää kamariyhtyeissä tarkasti toisten muusikoiden tahdissa. Eilen hän soitti Clara Schumannin pianokonserton. Yleisö saattoi seurata sekä hänen sytyttävää suuren tyylin soittoaan että säestävässä yhtyeessä soittaneen Vladimir Mendelssohnin ilmeitä. Natasha Kudritskajan soitto sai hänetkin silmin nähden onnelliseksi keskellä kiireistä festivaalia.

Antiikkia, antiikkia

                               Tältä tuntuu esiintyä Kuhmo-talossa. Kuva Tatu Hiltunen. 

Tiedättehän sellaisen painajaisen, jossa huomaatte olevanne yleisön edessä näyttämöllä eikä teillä ei ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä tai sanoa? 

Sellaiseen painajaiseen heräsin eilen. Paitsi että en herännyt. Se oli totta. 

Huomasin olevani Kuhmo-talon suurella näyttämöllä ja katsomo oli täynnä. Ei, minun ei oletettu soittavan, sellainen tilanne ei esiinny minun, vaan Vladimir Mendelssohnin painajaisissa. Minun piti tulkata antiikin ajan soitinten esittelyä. Tehtävä oli tullut jokseenkin viime hetkellä.

Vasta konsertin alkaessa tajusin painajaisen todellisen syvyyden: en kuullut juuri lainkaan, mitä Justus Willberg puhui esitellessään soittimia. Kuhmo-talossa on nykyaikainen ja hieno äänentoistojärjestelmä, ja se on suunnattu tarkasti katsomoon - näyttämöllä olijat kuulevat toisensa vain akustisesti, niin kuin konserttisalissa pitääkin. 

Onneksi olin ennen esitystä ehtinyt puhua hiukan Willbergin kanssa ja saatoin arvata mitä hän puhuu. Ja kiinnostavaahan se oli. Antiikin ajan musiikkia on säilynyt jonkin verran nuotinnettuna, ja soittimia on pystytty rekonstruoimaan. Näin Kuhmossa saatiin 45 minuutin ajaksi kosketus parin tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja kuultiin, miten soivat aulos, kithara ja vesiurut. 

Niin, jos ihmettelitte miksi eilen ei ilmestynyt blogia, tämä tilanne oli vain yksi syy siihen. Päivä oli harvinaisen vilkas ja monipuolinen. Hoidettavana oli muiden muassa 9 pietarilaisen toimittajan ryhmä, jossa tarkemmin laskettuna olikin 11. Päivän mittaan sain puhua englantia, venäjää, italiaa, saksaa ja ruotsia. Ja vielä keskiyöllä huomasin kuljettavani juuri saapunutta pianisti Bengt Forsbergia majapaikkaan koska hän ei ollutkaan ehtinyt saada polkupyörää. 

Päivän vaativin tapahtuma oli kuitenkin tulkkaus, ja se toivottavasti sujui sen verran, että yleisö sai jonkinlaisen käsityksen antiikin ajan soittimista. En kuitenkaan suosittele, että minua kiinnitettäisiin tulkiksi esimerkiksi Kreikka-neuvotteluihin. Tai miksikäs ei, tuskin huonoinkaan tulkki pystyisi sekoittamaan enää yhtään lisää tätä dialogia, jossa yksi sanoo "kaliméra" ja toinen vastaa "kirvesvartta".

Kuvaharvinaisuus Cuhmonumin musiikkijuhlilta vuodelta 115. Etualalla soitetaan kitharaa, taustalla aulosta. Cuhmonum-domus on rakenteilla, mutta valmiina on vasta yksi joonialainen pylväs.  Kuva Tatu Hiltunen. 

Kohokohta

Alberto Mesirca ja seitsemän Kuhmon huippumuusikkoa esittivät Aranjuez-konserton ikimuistoisesti. Kuva Stefan Bremer. 


Kitaran leveät h-molli-soinnut, niiden yllä englannintorven laulu, kitara tarttuu kahden äänen aiheeseen, joka kasvaa, muuntautuu ja huipentuu korkeisiin iskeviin sointuihin, ja lopulta kitaran hento ääni kohoaa korkealle ja kuulumattomiin kuin taivaan sineen katoava lintu.
Olin tunteiden vallassa, osin aivan henkilökohtaisista syistä. Joaquin Rodrigon Aranjuez-konsertto on seurannut minua niin kauan kuin olen musiikkia harrastanut. Olen kuunnellut sitä hartaasti, soittanut ja opiskellut - ja joutunut luovuttamaan toivottoman tuntuisten vaikeuksien edessä.
En oppinut sitä koskaan, mutta 40 vuoden odotuksen jälkeen koin täyttymyksen: kuulin Aranjuez-konserton soitettuna hienommin kuin kukaan voisi edes toivoa.
Konserton hidas osa soi kamariyhtyeen soittamana herkkyydellä, johon hienoinkaan orkesteri ei pääse. Ja Alberto Mesircan kitaran vaivattomat ja äärimmäisen hienovaraiset sävyt saivat silmät kostumaan.
Siinä se sitten oli, festivaalin kohokohta, se hetki, jonka muistaa vielä marraskuun räntäsateessa ja huhtikuussa sinivuokkojen puhjetessa kukkaan.