Minuuteissa ehtii paljon

Prinsessa Ruususen kertojasta Don Giovanniksi. Jaakko Kortekankaalla oli Kuhmossa monta roolia.
Kuva Stefan Bremer. 

Olin jo tilannut annoksen, kun puhelin soi. Oikeastaan sitä ei tarvinnut edes tilata, riitti kun nyökkäsin keittiömestarin katsoessa saliin.
"Ehtisitkö jossain välissä muokata kertojan tekstejä minulle luontevammiksi?" Jaakko Kortekangas kysyi.
"Huomenna sopii."
"Mutta konsertti on tänään."
Katsoin kelloa. Se oli jo vartin yli puolenpäivän.
"Joskus iltapäivällä voisin ehtiä."
"Mutta konsertti on kahdelta."
Haukiburgerini tuli. Jälleen kerran joutuisin unohtamaan haaveet sen syömisestä hitaasti nautiskellen.
Kun pääsin toimistolle, Jaakko Kortekangas oli jo odottamassa. Tekstiä oli monta sivua. Italiankielinen riimitelty teksti oli kyllä käännetty suorasanaiselle suomelle, mutta se olisi pakko muokata alkutekstistä lähtien lähes kokonaan puheenomaisemmaksi. Ja sitä oli paljon.
Kirjoitin tietokoneelle, Kortekangas kokeili vieressä saman tien, miltä teksti tuntuisi puhuttuna, millaisella äänellä eri repliikit pitäisi lausua, missä pitää taukoja, yritimme löytää merkityksiä joidenkin runollisen epäselvien ilmausten takaa, työstimme, työstimme.
Tarinassa kello pysähtyi, mutta tosielämässä se eteni armottomasti. Ja lopulta ruudulla oli viimeinen lause, jonka tekstissä sanovat nukketeatterin näyttelijät: "Pikkurahasta, aivan mitättömästä palkkiosta me kumarramme Ilolle".
Tulostin alkoi sylkeä papereita kun kello oli kolmea minuuttia vaille kaksi.
Silloin huomasin ohjelmasta, että konsertti alkaakin vasta vartin yli. Olimme siis kiirehtineet aivan turhaan. Mutta nyt kertojalle jäisi ainakin hyvin aikaa harjoitella repliikkinsä.
Ja niin konsertti käynnistyi. Ensin Tshaikovskin Prinsessa Ruususta, ja sitten Respighin marionettiooppera Prinsessa Ruusunen. Jaakko Kortekangas esitti kertojan roolin erehtymättömän varmasti ja ilmeikkäästi kuin sitä olisi hiottu tuntien ajan.
Ruususen linnassa aika pysähtyy, Kuhmossa se venyy niin, että minuuteissa ehtii saman kuin muuallla tunneissa.

Vireitä 300-vuotiaita

Salakamarissa oli torstaina soittimia, joiden rahallista arvoa on vaikea edes mitata. Kasmir Uusituvan käsissä Stradivarius. Kuva Stefan Bremer. 

On tämä ihmeellistä! Tuossa soi 300 vuotta sitten Cremonassa valmistettu viulu ja lumoaa edelleen sävykkäällä äänellään. Ja siinä vieressä hymisee täyteläisellä äänellään vielä vanhempi Milanossa tehty sello. Verrataanpa nykyajan hienoimpiin saavutuksiin: miten hyvin mahtaa toimia kallein ja paras nykyajan tietokone 300 vuoden kuluttua? Todennäköisesti jo kymmenen vuoden päästä se on vanhentunut.
Kasmir Uusitupa, Leena Jaakkola, Riina Pirilä ja Klaus Mäkelä esittelivät aamulla soittimiaan Salakamarissa ja ihastuttivat yleisöä, joka kerrankin pääsi katsomaan ja kuulemaan näitä ihmeellisiä käsityötaidon mestarinäytteitä lähietäisyydeltä. Tällaisiin soittimiin on tietysti aniharvalla varaa, mutta onneksi meillä on säätiöitä, jotka lainaavat soittimia. Nämä soittimet ovat OP-ryhmän taidesäätiön kokoelmasta. Kokoelman todellinen helmi on Stradivarius lisänimeltään Iiriläinen.
Iiriläisen tarina on melkoinen. Suomalainen Harry Wahl oli hankkinut sen kokoelmaansa, joka oli vähällä jäädä Viipurissa talvisodan jalkoihin. Viulisti Onni Suhonen pelasti viime hetkellä osan kokoelmasta, joukossa juuri tämä erinomainen Stradivari. Sittemmin Wahlin jälkeläiset myivät viulun Yhdysvalloissa, ja kun vuonna 1986 Yoshiko Arai kuuli sen tulleen myyntiin, taidesäätiö onnistui ostamaan sen takaisin Suomeen.
Kaikille arvoviuluille ei käy näin hyvin. Joitain jäljelläolevista yli kuudestasadasta Antonio Stradivarin viuluista on varastettu ja kateissa. Viimeksi korealaisen viulistin yli miljoonan arvoinen Stradivarius varastettiin rautatieasemalla Lontoossa 2010, mutta se onneksi löydettiin muutaman vuoden päästä. Varkaat eivät ilmeisesti olleet alan huippuasiantuntijoita, sillä he olivat yrittäneet kaupata viulua sadalla punnalla.
Uuteen soittimeen tottuminen vie hyvinkin vuoden, mutta joskus on pakko tottua nopeammin. Niin kävi Sergei Maloville viime sunnuntaina. Kesken Beethovenin septeton esityksen Malovin viulusta katkesi kieli. Yleisössä ollut Leena Jaakkola toi saman tien oman viulunsa ja Malov jatkoi sujuvasti soittamista. Viulun kieltä ei kukaan sentään liene vaihtanut kesken esitystä, mutta muun musiikin puolella tällainenkin temppu on nähty. Youtubessa on nähtävissä konserttitaltiointi, jossa blueskitaristi B.B. Kingin kitarasta katkeaa kieli, avustaja tuo varakielen, King jatkaa laulamista ja vaihtaa samalla kielen kaikessa rauhassa eikä esitys katkea hetkeksikään.
Muuallakin siis sattuu outouksia kuin Kuhmossa. Yksi kuuluisa sattumus tapahtui pianisti Maria Joao Piresille orkesterin kanssa. Esitettävänä oli Mozartin pianokonsertto ja kaikki oli hyvin, kunnes orkesteri alkoi soittaa ja Pires tajusi kauhukseen, että orkesteri soittaa eri konserttoa kuin hänen oli tarkoitus esittää. Pianisti sanoi asiasta kapellimestarille, joka kuitenkin jatkoi ja käski Piresin soittaa, olihan hän joskus esittänyt tätäkin konserttoa. Pires keskittyi tiukasti, ja kun pianon osuus alkoi, kuultiin täydellisen loistavaa soittoa ulkomuistista. Tämäkin muuten Youtubessa, löytyy vaikkapa hakusanoilla Pires ja wrong concerto.

Jouset soivat uudessa salissa

Näin komealta näyttää Tuupalan uudessa salissa. Kuva Stefan Bremer.

Heti alkuun hyviä uutisia: Tuupalan koulun uusi sali on mainio kamarimusiikkisali. Sitä kokeiltiin eilen ensimmäistä kertaa jousisoittimilla ja pianolla. Istuin aivan perällä ja kuulin kaiken erinomaisesti. Vaikutelma oli samantapainen kuin Kontion salissa: musiikki ja esiintyjät tuntuivat olevan aivan lähellä. Vielä tietysti kaivataan monenlaista säätöä ja akustiikan kokeiluja, mutta nyt on jo selvää, että Kuhmossa on uusi konserttikäyttöön sopiva sali. Kontion salia kaikkine muistoineen ei tietysti mikään voi korvata, mutta ainakin Tuupalan toimivuus helpottaa mahdollista luopumista Kontiosta.

Tänään Jaakko heittää järveen kylmän kiven. Muusikot harjoittelivat toimenpidettä hyvissä ajoin. Kuva Stefan Bremer. 

Hillitön kuumuus jatkuu ja jatkuu. Se ei kuitenkaan näytä lamaannuttaneen ihmisiä, sillä konserteissa on ollut tasaisen paljon kuulijoita ja tunnelma on pysynyt korkealla. Tänään odotetaan erityisellä mielenkiinnolla Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvartettoa. Sitä on soitettu Kuhmossa lähes yhtä säännöllisesti kuin Forelli-kvintettoa. Ensimmäisen kerran se toteutettiin 1977 ja siitä lähtien se on ollut eniten esitetty moderniksi musiikiksi laskettava teos. Joka kerta kvartetto on erilainen, ja tänään sen soittaa joukko niin hienoja muusikoita, että pakko on käydä kuuntelemassa taas kerran.
Ja lopuksi vielä Kuhmo-talon johtajalta saamaani täydennystä eilisen blogin tietoihin eniten rönttösiä syöneestä muusikosta. Kun Kuhmo-taloon nauhoitettiin Aulis Sallisen soittama sisäänsoitto, muusikkona oli juuri tuo syömisessäkin kunnostautunut Stephen Burns. Hän oli niin mieltynyt rönttösiin, että halusi sellaisen nauhoituksen palkkioksi. Luonnollisesti hän ei olisi riittävän suurta määrää herkkuruokaansa saanut kuljetettua ja säilytettyä, joten hän päätyi mainioon ratkaisuun. Kuhmo-taloon myytiin juuri silloin nimikkotuoleja, mutta Kuhmon hengen mukaisesti Stephen Burns ei halunnut omaa nimeään ikuistettavaksi, vaan suosikkileivonnaisensa nimen. Ja niin yksi salin tuoleista siis omistettiin rönttöselle.

Moni on varmaan huomannut tämän nimen tuolissa, mutta harva tietää sen alkuperän. 

Ennätyksiä

Lauluyhtye Åtta valitsi ennätyksellisen kuumuuden vuoksi harjoituspaikakseen Lammasjärven. Kuva Stefan Bremer. 

Vaikka festivaali on vielä kesken, uuden ennätyksen synnystä voi olla varma. Kuhmon Kamarimusiikin keskilämpötila on korkeampi kuin koskaan ennen. Helteisiä festivaaleja toki on ollut, mutta koskaan ei ole koettu tällaista, että yölläkin lämpötila pysyy parinkymmenen asteen tuntumassa. Lammasjärven vesikin oli tänä aamuna 22-asteista.
Ennätyksiä on rikottu 50 vuoden aikana jatkuvasti ja varmaan rikotaan vielä tulevaisuudessakin. Jotkin ovat kuitenkin yhtä saavuttamattomia kuin vuodesta 1972 voimassa ollut Lasse Virenin 5 000 metrin Suomen ennätys. Pelkään pahoin, että vuoden 1999 yleisöennätystä ei pystytää tavoittamaan. Tuolloin festivaalilla kirjattiin yhteensä 49 300 konserttikäyntiä. Konserttejakin oli silloin lähes sata, joten aivan näihin lukemiin on vaikea päästä.
Samana 30-vuotisjuhlavuonna tehtiin pari muutakin ennätystä. Yhden ainoan päivän aikana festivaalilla järjestettiin peräti 12 eri tilaisuutta, joista yksi oli esittelytilaisuus ja kaksi oppilaskonsertteja. Ensimmäinen konsertti alkoi klo 11 ja viimeinen klo 23. Tuo historiaan jäävä päivä oli keskiviikko 28.7. Lisäksi ennätysten kirjaan olisi päästy maailman suurimmalla rönttösellä, josta puhallettiin kynttilät juhlakonsertissa.
Ennätys pianistien määrässä tehtiin 2004, jolloin teemana oli piano. Kuhmossa esiintyi silloin yhteensä 24 pianistia. Oli Kuhmossa muutakin kuin pianomusiikkia, sillä ennätys tehtiin myös jousikvartettien määrässä: juhlilla soitti 12 jousikvartettia.
Kuhmon historian mittavin konsertti oli 1989. Festivaalin 20-vuotisjuhlaa vietettiin järjestämällä 24 tuntia kestävä konsertti, joka alkoi 29.7. klo 18. Lippuja myytiin kuuden tunnin jaksoihin, mutta 247 kuulijaa osti lipun koko vuorokaudelle. Ehkä joku myös kuunteli kaiken. 
Pisin yksittäinen teos puolestaan kuultiin Kuhmo-talon ensimmäisenä esityksenä 1993. Erik Satien pianokappale Vexations alkoi 16.7. kahdeksalta aamulla ja päättyi 17.7. klo 1.40. Esitykseen tarvittiin toistakymmentä pianistia, jotka vaihtoivat vuoroa saumattomasti. Tätä kappaletta kukaan ei tiettävästi kuunnellut kokonaan.
Ennätyksellisin ero alkuperäisen suunnitelman ja toteutuneen välillä koettiin 1984. Peking-oopperaa esittämään kutsuttiin neljä kiinalaista taiteilijaa. Erinäisten neuvottelujen ja käänteiden jälkeen Kuhmoon ilmaantui 28 kiinalaista.
Ja lopuksi vielä aivan olennainen ennätys. Tiettävästi eniten rönttösiä syönyt muusikko on amerikkalainen trumpetisti Stephen Burns. Tultuaan ensimmäistä kertaa Kuhmoon 1987 hän mieltyi  ruiskuorisiin puolukkapiirakoihin niin paljon, että söi niitä kerralla peräti 18.

Päivä ilman muutoksia

Improvisoidessa musiikki syntyy juuri tässä hetkessä ja katoaa saman tien. Gareth Lubbe ja Marcelo Nisinman loivat sunnuntaiaamuna musiikkia yleisön antamista aiheista. 

Olipa taas aloitus päivälle! Gareth Lubben piti esitellä päivän ohjelmaa ja niin hän kyllä tekikin, mutta hän oli ottanut mukaan myös Marcelo Nisinmanin ja he innostuivat improvisoimaan. Ja kun Lubbe kaiken lisäksi esitteli myös yläsävellauluaan, elettiin jälleen kerran sellaisia hetkiä, joita ei juuri samanlaisina voi missään muualla kokea.
Ovat nämä kyllä ihmeellisiä soittajia. Tuosta vain aletaan soittaa Bachin teeman perusteella tai  yleisön esittämän aiheen pohjalta. Lopuksi ehdotettiin vielä aiheeksi Kuutamosonaattia ja sekin irtosi alttoviulun ja bandoneonin voimin ja aivan uudenlaisena.
Huomaan että tämän blogin otsikossa voisi lukea joka päivä "yllätys". Kymmenien vuosien jälkeenkin eri puolilta maailmaa tulevien huippuluokan muusikoiden kohtaamiset tuottavat odottamattomia lopputuloksia. Lubbe on Etelä-Afrikasta ja Nisinman Argentiinasta mutta musiikin kieli on selvästi yhteinen.
Henkilökunta koki myös yllätyksen aamulla. Silloin ilmoitettiin, ettei tälle päivälle ole tulossa yhtään muutosta. Muistan myös viime kesältä yhden tällaisen päivän, mutta yleensä aina on jotain pientä täsmennettävää. Takavuosina Iltasoitossa olikin aina varoitusteksti "muutokset mahdollisia ja jopa todennäköisiä".
Suuria muutoksia toki tulee harvoin, sellaisia kuin viime viikolla sellistin äkillisen poisjäännin seurauksena. Pienikin muutos voi aina aiheuttaa ketjureaktion. Festivaalin historian vaikein tilanne koettiin kesällä 1990. Oleg Kagan kuoli juuri ennen festivaalin alkua. Kaganin vakava sairaus oli kyllä tiedossa, joten hänen poisjäämiseensä osattiin varautua. Menehtyminen tarkoitti kuitenkin myös Natalia Gutman poisjääntiä, ja tietenkin Kaganin ystävät halusivat hautajaisiin kesken festivaalin. Kun kahdeksan keskeistä taiteilijaa poistui festivaalilta, seurauksena oli todellinen kaaos, jonka selvittelyyn vuorokauden tunnit eivät tahtoneet riittää. Kun haastattelin Seppo Kimasta, hän muisteli juuri vuoden 1990 festivaalia uransa vaikeimpana: "Se oli negatiivisuudessaan henkisesti niin musertava".
Joskus on koettu sellaisiakin muutoksia, joissa onni on potkaissut heti epäonnen jälkeen. Vuonna 1994 piti kantaesittää Veli-Matti Puumalan jousikvartetto. Teos oli valmistunut hyvissä ajoin ja lähetetty eräälle ulkomaiselle jousikvartetille. Kvartetti tuli Kuhmoon kolme päivää ennen konserttia  ja ilmoitti, ettei ole oppinut kappaletta, se oli liian vaikea. Mitä tehdä? Paikalla oli Uusi Helsinki -kvartetti, ja nuotteja näytettiin heille. Kvartetissa soittivat tuolloin Suomen parhaat nuoret muusikot ja he alkoivat harjoitella. Kolmen päivän kuluttua teos esitettiin, eikä Kuhmossa ole koskaan kuultu yhtä mahtavaa kantaesitystä. Soittajilla ei ollut mitään menetettävää, ja esitys oli täynnä hurjaa voimaa. Yleisö räjähti tietenkin suosionosoituksiin ja nuori säveltäjä sai olla tyytyväinen teoksensa saamalle lentävälle lähdölle. Kyseistä ulkomaista kvartettia ei kyllä ole Kuhmossa tuon jälkeen näkynyt, Uusi Helsinki -kvartetti taas on kutsuttu sitäkin useammin.

Amerikkalaisia yllätyksiä

Christoffer Sundqvist ja Klaus Mäkelän johtama orkesteri vastasivat yhdestä tämän kesän festivaalin huippuhetkistä.
Kuva Stefan Bremer.

Enpä olisi uskonut, että Kuhmon tämän kesän sytyttävimmät elämykset tulevat amerikkalaisten säveltäjien konsertoista. Niin vain on käynyt. Ensin sunnuntaina Philip Glassin viulukonsertto ja eilen Aaron Coplandin klarinettikonsertto sekoittivat Kuhmo-talon yleisön.
Kummassakin tapauksessa huomattava ansio yllättävästä tehosta kuului esittäjille. Sunnuntaina loisti solistina Daniel Rowland ja eilen Christoffer Sundqvist, jonka klarinetin sävykirjo on käsittämättömän rikas. Hän sai konserton sykkimään niin, että asiasta tietämättömätkin arvasivat konserton olevan alun perin Benny Goodmanille sävelletty. Yhteissoitossa tapahtui sama ihme kuin ennenkin Klaus Mäkelän johtaessa: eri puolilta Eurooppaa tulleista muusikoista koottu orkesteri soikin aivan kuin pitkään yhdessä soittanut kokoonpano.
Tämä on yksi niitä tekijöitä, jotka saavat yleisön tulemaan Kuhmoon vuosi vuoden jälkeen: kokenutkin kuulija saatetaan joskus päästä yllättämään. Tällä viikolla yllätykset ovat olleet pelkästään myönteisiä ja kaikki konsertit ovat olleet tasaisen hyviä.
Yllättävä on ollut säätilakin. Pitkän Kuhmohistoriani ajalta en muista toista festivaalia, jonka aikana helle olisi jatkunut näin sitkeästi. Tänään tuli hiukan vettä ja lisää on luvassa, mutta lämpömittarit näyttävät silti juuttuneen paikalleen niin pitkälle kuin ennusteet ulottuvat.
Asianmukaisissa sisätiloissa pidettäviin konsertteihin säätila ei vaikuta ratkaisevasti. Ensimmäisellä festivaalilla vuonna 1970 Kuhmossa kyllä aiottiin järjestää ulkoilmatilaisuuskin. Paikkana piti olla kesäteatteri ja ajankohta oli perjantai 24.7. Edellisenä päivänä oli kuitenkin sadetta ja ukkosta, ja kun lämpöäkin oli vain 13 astetta, Vivaldia, Crusellia ja Beethovenia päätettiin soittaa sisätiloissa.
Sen jälkeen Kamarimusiikin ainoat ulkoilmatilaisuudet ovat olleet jalkapallo-otteluita. Niitäkään ei enää ole järjestetty sen jälkeen kun Danel-kvartetin alttoviulisti vuonna 2005 teloi polvensa ottelun tiimellyksessä ja vietti loppufestivaalin sairaalassa. Tuolloin tehtiin edelleen voimassa oleva päätös, jonka mukaan ammattimaiset kamarimuusikot eivät pelaa jalkapalloa eivätkä ammattimaiset jalkapalloilijat soita kamarimusiikkia. Tämä on kummassakin tapauksessa myös yleisön etu. 

Nostalgiaa

Konstantin Bogino on kuulunut erottamattomasti Kuhmoon jo vuodesta 1985. Kuva Stefan Bremer. 

Suurta, täyteläistä sointia, rauhaa, aikaa syventyä sointuihin, aikaa uppoutua tunnelmaan. Kun Konstantin Bogino soittaa Rahmaninovin preludia Kontion koulun salissa, kuulija uppouituu väkisinkin syvälle nostalgiaan. Juuri tällaista oli silloin muinoin, kun sekä Bogino että minä  aloitimme pitkän suhteemme Kuhmon Kamarimusiikin kanssa. Bogino on toki vanhentunut, ja niin ehkä minäkin, mutta muuten saatoin palata täysin vuoteen 1985. Juuri näin antaumuksellisesti Bogino  silloinkin soitti, juuri näin kuumaa oli salissa, ja juuri tältä tuntui istua muovituolilla. Katselin näitä niin ihmeellistä musiikkia vuosikymmenien ajan kuulleita seiniä ja puolapuita ja murehdin kaiken tämän katoamista, jos koulu todella puretaan. Juuri silloin avoimesta ikkunasta kantautui lokin huuto ja sekoittui Rahmaninovin säveliin. Onko se Tshehovin Lokki? minä pohdin, ja yritin pitää itseni jotenkin koossa, vaikka Bogino, Rahmaninov ja muistot koulun salista tekivät parhaansa suistaakseen kuulijan kokonaan raiteiltaan.
Tänään aamutilaisuudessa oli vieraana pianisti Heini Kärkkäinen, ja puhuimme siitä, miten eri tavoin pianon voi saada soimaan. Heini Kärkkäinen puhui hengityksestä musiikin kanssa, siitä miten soittajan tietty rentous kuuluu musiikissa, ja miten tietysti myös nuoren soittajan teknisyys voi siinä kuulua. Ja sitten Heini Kärkkäinen istahti Salakamarin pienen pystypianon ääreen. Se piano on jo nähnyt parhaat ja toiseksi parhaatkin päivänsä. Mutta kun Heini Kärkkäinen alkoi soittaa Chopinin h-molli preludia, kuulija saattoi nähdä pianon venyvän flyygeliksi, joka kohottaa mustan siipensä valmiina nousemaan arjen yläpuolelle.
Oikeastaan minua nolotti pyytää tällaista muusikkoa soittamaan olemattomalla instrumentilla, mutta tämä oli opettavainen kokemus siitä, miten taide voi kohota fyysisten rajoitusten yläpuolelle.
Ja sitten jotain hiukan konkreettisempaa. Varhain tänä aamuna kävin ensimmäistä kertaa Kuhmo-urani aikana uimassa Lammasjärvessä. Kahlasin loivaa hiekkarantaa syvemmälle, heittäydyin hypotermiakohtauksen uhallakin 21-asteiseen veteen ja katselin uiskennellessani rauhallisessa rantamaisemassa kohoavaa konserttitaloa, järven toisella puolella alkavaa loputonta metsää ja rannalla päivystäviä karhuja, jotka eivät ole aivan oikeita, mutta voisivat hyvin olla. Onhan tämä jotenkin erikoinen yhdistelmä. Juuri tällaista festivaalia vain ei voi olla muualla.