Päivän uroteko

Maja Bogdanovich ja Daniel Rowland rauhoittavat karhun soittamalla. 

Palkinnon keskiviikon uroteosta saa pianisti Matilda Kärkkäinen, tietysti jaettuna sellisti David Cohenin kanssa. Matilda Kärkkäinen oli nimittäin saanut puoliltapäivin pyynnön soittaa Chopinin johdannossa ja poloneesissa pianolle ja sellolle. Konserttiin oli neljä tuntia aikaa. Matilda Kärkkäinen oli kyllä joskus soittanut tätä kappaletta, mutta haaste oli melkoinen.
Ja mitä kuultiinkaan konsertissa? Virheetöntä ja todella latautunutta soittoa sekä Kärkkäiseltä että Cohenilta. Yleisö osoitti innokkaasti suosiotaan, vaikka ei edes tiennyt miten olemattomalla harjoitusajalla esitys oli saatu valmiiksi.
Samassa Kontion koulun konsertissa oli muuten mielenkiintoista tarkkailla, miten eri tavoin sama flyygeli voikaan soida eri soittajien käsissä. Periaatteessahan soittajan ei pitäisi voida juurikaan vaikuttaa sointiväriin, sillä kun flyygelin vasara iskee kieleen, se on täysin irrallaan soittajasta ja kulkee sillä energialla, minkä sormen liike on sille antanut. Kumma kyllä, sointi vaihtelee kuitenkin uskomattoman paljon. Se huomattiin, kun Matilda Kärkkäinen, Dashol Kim, Nino Gvetadze ja Valeria Resjan soittivat peräkkäin.
Eilen alettiin tehdä uutta videota festivaalista ja auringonlaskun aikaan oltiin kuvaamassa Maja Bogdanovichia ja Daniel Rowlandia Lammasjärven rannalla. Tänään taas kuvattiin Nino Gvetadzea. Miettikääpä vain kuinka hankalaa oli ylipuhua minuuttiaikataulun mukaan eläviä huippumuusikoita tällaisiin ylimääräisiin hullutuksiin!
Keskustelu Rowlandin kanssa meni jotenkin näin. Me: "Tuutko pitkän päivän jälkeen myöhään illalla rannalle kuvattavaksi mäkäräisten keskelle?" Daniel: "Minä otan vielä Majan mukaan ja soitamme ja teemme mitä vain haluatte!" Näin hankalaa täällä on neuvotella näiden arvonsa tuntevien diivojen kanssa.
Tänään pääsen pitkästä aikaa palaamaan vanhaan rooliini. On nimittäin pyydetty tekemään konserttiarviota kohta alkavasta konsertista. Jääviysongelmaa suurempi huoli minulla on vireystilasta. Kun päivän on juossut kuumuudessa, antanut haastatteluja ja järjestänyt tapaamisia ja kirjoittanut tiedotteen, mukava tuoli ja hämärä sali saattavat koitua kohtalokkaiksi vireystilalle.

Mitä Kuhmossa kuultiin ensimmäiseksi?

Kuva ei liity aiheeseen millään tavalla, mutta näin hurjan näköisten muusikoiden kuvaa ei uskalla jättää julkaisematta. Thomas Florion ja Sergei Malovin saunanjälkeisen pullistelun ikuisti Stefan Bremer. 

Tiedättekö, mitä Kuhmon Kamarimusiikissa aivan ensimmäiseksi kuului? 

Se oli jotain tällaista: 

Aivan. Tuossa kohtaa ei ollut mitään, sillä ensimmäiseksi Kuhmossa ei kuulunut mitään. Ja se oli aivan olennaista festivaalin perustamisen kannalta. Haastattelin Seppo Kimasta tänä keväänä ja hän muisteli yhtä festivaalin perustamisen ja sijaintipaikan valinnan kannalta merkittävää kokemusta. Hän oli 14-vuotiaana isänsä apulaisena mittaamassa Uimaharjun sellutehtaan paikkaa. 

”Oltiin suolla koko päivä, äkkiä huomasin, että se hiljaisuus suolla itärajan lähellä oli täydellinen. Itikoiden ininä oli ainoa ääni. Rupesin laulamaan, ja minulle tuli hirmuinen halu soittaa, täyttää se hiljaisuus musiikilla. Se oli niin voimakas se ajatus, että tarvitaan rauha, mahdollisimman täydellinen hiljaisuus taustaksi musiikille, että musiikki ei perustu melun peittämiseen vaan että se on maalaamista herkin sävyin hiljaisuuden päälle.”

Tämä ajatus sai myöhemmin vahvistusta suurkaupunkien melusta. On aivan eri asia alkaa täyttää hiljaisuutta kuin yrittää voittaa ympärillä vallitsevat äänet. Siksi festivaalipaikaksi valikoitui kirkonkylä, josta oli lähimmälle lentokentälle sata kilometriä. 

Ei Kuhmossakaan sentään täydellistä hiljaisuutta saavutettu. Taiteellinen johtaja oli monta kertaa hermostua, kun Lammasjärvellä pörräsi moottorivene ja koulun ikkunoita oli kuumuuden vuoksi pakko pitää auki. Kuulijoita en muista taustaäänien niinkään häirinneen, ne jotenkin kuuluivat tunnelmaan. Tärkeintä oli eräänlainen mielen hiljaisuus, ja sen taas saavutti jättämällä arkiset huolet jopa satojen kilometrien päähän. 

Mikäpä tähän ympäristöön sopisikaan luontevammin kuin Einojuhani Rautavaaran Cantus arcticus, jossa keskeisessä osassa ovat nauhalta tulevat lintujen äänet. Tiistaina se kuultiin pianosovituksena, ja sehän loi kokonaisuuteen aivan uutta väriä. Laura Mikkolan käsissä piano soi kyllä vivahteikkaasti ja vahvasti kuin orkesteri, mutta nyt linnut saivat enemmän tilaa. Samalla tietysti tuli myös kuuluville se, miten yksinkertaisella tekniikalla Rautavaara oli lopullisen lintukonsertin nauhalle editoinut. Käytössä oli vain kaksi nauhuria, joiden nopeutta saattoi säätää. Lopputulos oli vähintäänkin jännittävä. 

Konsertti oli muutenkin mainio kokonaisuus lintuaiheista musiikkia. Ralph Vaughan Williamsin Lark ascending kirvoitti yleisöstä villeimmät suosionosoitukset, eikä mikään ihme, sillä niin hienostunein sävyin Priya Mitchellin viulu soi. 

Tiistai oli ensimmäinen päivä, jolloin jouduttiin peruutuksen vuoksi järjestelemään muusikoita uudelleen. Razvan Popovici ei päässytkään tulemaan Kuhmoon, mutta festivaalin alttoviulistit ovat mukautuvaisia ja niin saatiin kaikki järjestymään. Tänään taas on järjestelty sijaisia sairastuneelle sellistille. Kaikki onnistuu kyllä, mutta melkoisen lumipalloefektin vaihdokset aina aiheuttavat. Harjoitusaikataulu toimii minuuttien tarkkuudella. Yhdenkin muusikon siirtäminen vaikuttaa kaikkiin muihinkin. 

Pienistä ongelmista huolimatta kaikki ovat tänä vuonna olleet tyytyväisiä. Kaikkialla on näkynyt innostuneita ilmeitä. Huomaan parin kesän mittaisen Musiikin ytimessä -tilaisuuksien juontamisen jälkeen tulleeni sen verran tunnetuksi, että konserttivieraat kertovat mielellään minulle väliajoilla hyvistä ja huonoistakin kokemuksistaan. Olen suorastaan otettu tällaisesta luottamuksen osoituksesta ja toivon jatkossakin yhteydenottoja. Yleisöllehän me tätä festivaalia teemme, ja on tärkeää tietää myös parannusta vaativista seikoista. 

Auringonlaskuja odotetaan hartaasti

Kuvaaja Stefan Bremer on todistettavasti ollut töissä vielä klo 23, sillä niihin aikoihin aurinko tällä viikolla laskee Lammasjärven taa.

Ajat ovat muuttuneet. Muistan mainiosti vielä ne vuodet, jolloin konsertti saattoi päättyä samaan aikaan, kun aurinko oli jo nousemassa. Nyt konsertit kestävät aniharvoin edes niin kauan, että aurinko laskee. En ole kuullut kenenkään valittavan tällaisesta aikataulusta. Kukaan ei myöskään ole tullut ehdottamaan, että taas järjestettäisiin koko vuorokauden kestävä konsertti. Nyt monet tulevat toimeen jopa vain viiden konsertin päiväannoksella. Pakko myöntää, että monet meistä ovat vanhempia kuin nuorena. 
Auringonlaskua kyllä odotetaan täällä nyt erittäin hartaasti, ei niinkään komeiden näkymien vuoksi vaan siksi, että ennätyshelle alkaa jo viedä voimia. Jäähdyttelyniksejä jaetaan. Joku kertoi laittavansa pakastimesta tyynyn alle pari kylmävaraajaa. Hyvä vinkki, mutta majapaikkani pakastimesta ei löytynyt varaajia. Mustikkaa kyllä oli. Harkitsin asiaa hetken, mutta luovuin hankkeesta. Nukkuminen sulavien mustikoiden päällä voisi taata hyvät yöunet, mutta vaikuttaa myös olennaisesti ihonväriin. Tyydyin nukkumaan kylmä colapullo päänalusena.
Konserttien taso jatkuu korkeana. Viime päivien elämyksiä oli John Tavenerin Prayer of the Heart, jonka harrasta meditatiivisuutta yleisö kuunteli hievahtamatta iltapäivän helteessä kuumentuneessa Kontion salissa. Ensemble Åtta on myös osoittautunut taitavaksi ja hienostuneesti soivaksi lauluyhtyeeksi. Ei ihme, että yleisö on löytänyt konsertit ja salit ovat täyttyneet tasaisesti.
Kaikki näyttää siis menevän hyvin. Alkurutistus on takana ja festivaali pyörii omalla vauhdillaan. Tai ei nyt sentään omalla, sillä vauhtipyörää pitävät liikkeessä kymmenet työntekijät ja talkoolaiset. Pelkästään kuljetusten osalta tämä festivaali on varmasti maailmanennätysluokkaa. Kun lentokentät ovat Kajaanissa ja Kuopiossa ja esiintyjiä on yhteensä yli 150, päivittäin joudutaan ajamaan monta kilometriä ennenkuin ihmiset ja tavarat ovat oikeilla paikoillaan. Aina ne eivät ole. Kuulin juuri muisteluksen takavuosilta, jolloin nyt jo edesmennyt esitelmöitsijä Harry Halbreich oli kyllä tullut asianmukaisesti Kuhmoon, mutta ottanut lentokentältä jonkun toisen matkustajan laukun, koska se kuulemma näytti samalta. Pitkällisen selvittelyn jälkeen molemmat laukut saatiin Kamarimusiikkitoimistoon ja laitettiin vierekkäin. Ne osoittautuivat eri värisiksi, eri kokoisiksi ja eri painoisiksi, sillä Halbreichin oma laukku oli täynnä kirjoja. Mitä tuo mainio musiikkitietäjämme totesikaan nähdessään laukut yhdessä: "Katsokaa nyt! Ne ovat aivan samanlaiset!" Hän oli yksi niitä ihmisiä, joiden mielestä mielipidettä ei kannata vaihtaa vain sen takia, että se on väärä.

Musiikkia ja urheilua

Konsertissa Daniel Rowlandin ja kumppaneiden esiintyminen oli hivenen hillitympää kuin harjoituksissa.
Kuva Stefan Bremer. 

Jalkapallon MM-kisojen finaali aiheutti jännitystä myös festivaalilla. Ottelun oli määrä loppua hyvissä ajoin ennen klo 20.15 alkavaa konserttia, mutta entä jos siinä mentäisiin jatkoajalle? Tai mikä vielä pahempaa, rangaistuspotkukilpailuun. Silloin viulisti Sergei Malovilla olisi ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko jättää ottelun ratkaisu katsomatta tai lykätä Vivaldin Vuodenaikojen aloittamista.
Onneksi tilanne selvisi jo hyvissä ajoin ja Sergei Malov saattoi astua lavalle Ranskan sinisessä paidassa Marseljeesia soittaen. Ylimääräinen numero tuli siten jo esityksen alussa, ja se laukaisi tunnelman niin, että sen jälkeen kaikki oli mahdollista. Ei mikään ihme, että yleisökin innostui väliaplodeihin, niin hurjaa oli meno tutuissa kappaleissa.
Ja vauhti vain yltyi kun tultiin Philip Glassin viulukonserttoon. Daniel Rowland soitti vuoroin äärikauniisti ja vuoroin kuin hurmiossa. Ja nyt eivät edes aplodit ja huudot riittäneet, vaan yleisö nousi seisomaan. Ja sitä Kuhmossakin sentään tapahtuu aika harvoin. Tunnelmat ovat siis olleet kuumia heti festivaalin alussa.
Aamulla vieraanani oli Jaakko Kortekangas ja kiinnostavan keskustelun lomassa hän esitti muutamia lauluja ilman säestystä. Se oli terveellinen muistutus siitä, että kun asialla on huippuluokan taiteilija, ei tarvita suurta koneistoa, ei pukuja, ei rekvisiittaa. Pelkkä ilmeikkäästi soiva ihmisääni voi joskus riittää tuottamaan elämyksen.
Ja vielä Vladimir Mendelssohnin ajatuksia herättäviä sanoja. Keskustelussa kansainvälisen matkailutoimittajaryhmän kanssa häneltä kysyttiin mielisäveltäjää. Hetken miettimisen jälkeen hän vastasi Maurice Ravel ja esitti perustelunsa: Ravel ei ollut yhtä suunnattoman lahjakas kuin vaivattomasti hienoa musiikkia tuottanut Debussy, vaan hän joutui tekemään valtavasti työtä ja käyttämään aikaa päästäkseen samalle tasolle. Tässä ajatuksessa on jotain hienoa ja lohdullista. Kun huipputasolle pääseminen ei olekaan itsestään selvää, saavutuksessa on jotain erityisen arvokasta.

Kuhmo yllättää edelleen

Yllätys: lasikenkä sopii Tuhkimolle! Kuva Stefan Bremer.

Jos vielä joskus epäilen työni tarpeellisuutta, minun tarvitsee vain katsoa ylläolevaa kuvaa. Se on otettu miniooppera Tuhkimon esityksestä lauantaina, juuri siitä kohdasta, jossa tyhmät sisarpuolet ovat ensin tarjonneet kauheita jalkojaan, mutta vasta Tuhkimolle lasikenkä sopii. Oikeastaan tämä kuvaa käy uskonvahvistukseksi kenelle tahansa luovan työn tekijälle tai esiintyjälle. On pakko uskoa, että työllä on merkitystä, jos on pystynyt viemään yleisön hetkeksi aivan toiseen todellisuuteen ja tarjonnut tunteita ja ajatuksia, joita katsoja saattaa kantaa mukanaan vuosikausia.
Monet muusikot ovat todenneet, että Kuhmon yleisö on maailman paras. Sama vika on kuhmolaisessa lapsiyleisössäkin. Se osallistui innokkaasti kommenteilla ja kysymyksillä jo ennen kuin esitys oli edes alkanut. Ja kun ratkaisevassa kohdassa Prinssi kysyy yleisöltä "pitäisikö kenkää sovittaa hänellekin, vaikka hän näyttää vain köyhältä palvelijalta", yleisö ei kuunnellut kysymystä alkua pitemmälle vaan alkoi kiihkeästi vaatia, että kenkää on sovitettava myös Tuhkimolle.
Lasikengän sopiminen Tuhkimolle ei tarkkaan ottaen tietysti ollut yllätys, mutta sunnuntaiaamuna tapahtui jotain aivan odottamatonta. Sain vieraakseni taiteilijatapaamiseen Danel-kvartetin, joka on Kuhmon yleisölle tullut tutuksi jo vuosien ajan. Tiesin heidän myös soittavan jotain, mutta en tiennyt, että kuultaisiin musiikkia, jota Suomessa ei ole esitetty koskaan aikaisemmin, ja koko maailmassakin vasta kaksi kertaa.
Mieczyslaw (joskus myös Moisei) Weinberg on päässyt viime aikoina unohtumaan säveltäjänä, mutta Danel-kvartetti on esittänyt kokonaisia Weinberg-sarjoja, joissa on soittanut tämän 99 vuotta sitten syntyneen säveltäjän kaikki jousikvartetot. Projektin yhteydessä kvartetti oli löytänyt kaksi jousikvartettikappaletta, jotka olivat unohtuneet 68 vuoden ajaksi. Tänä kesänä he ovat esittäneet kappaleet kaksi kertaa, ja kolmas esitys oli Kuhmossa. Ja musiikkihan oli mitä hienoimmin soivaa ja nautittavaa. Se sai toivomaan, että Danel vielä joskus esittäisi kaikki Weinbergin 17 kvartettoa  Kuhmossa.
Kuhmon nousu maineeseen alkoi 70-luvun lopulla juuri yllätyksistä. Yleisö hullaantui konserteista, joiden sisällöstä tai kestosta ei tiedetty etukäteen. Lopulta tällaisia monituntisia konsertteja oli festivaalin aikana peräti neljä. Niihin aikoihin ei ole paluuta, mutta jotain yllättävää täällä tarjotaan aina. Ja niin pitää ollakin. Esimerkiksi juuri sellaista, että kuulija tulee sunnuntaiaamuna kuuntelemaan haastattelua, mutta hänelle soitetaankin äkkiä hurmaavan kaunista musiikkia, jota kukaan ei Suomessa ole vielä aiemmin kuullut.
Edessä on vielä kaksi viikkoa, joten eiköhän tässä päästä vielä muutaman kerran yllättymään.

Matkalla uuteen saliin

Tuhkimon toteuttajat matkalla Kontion koululta uuteen Tuupalan saliin. Kuhmon hengen mukaisesti myös oopperaseurue liikkuu pyörillä.  

Huilisti lurittelee asteikkoja, kitaristi näppäilee sointujaan, sopraano avaa ääntä pitkän matkan jälkeen, baritoni kokeilee puherepliikkejä - siinä ensimmäiset äänet Kuhmon uusimmassa konserttisalissa. Ja tämä sali soi. Sen huomaa jo lämmitellessä.
Tuupalan uuden puukoulun salissa otettiin huomioon myös konserttikäyttö. Miniooppera Tuhkimo on festivaalin ensimmäinen esitys tässä salissa, ja nyt päästäänkin sitten heti testaamaan toimivuus huilulle, kitaralle, lauluäänille ja vielä puheellekin. Ensimmäinen harjoitus oli perjantai-iltana ja silloin pääsimme kokeilemaan, miten akustiikkaa voi muutella. Kun salin seinillä olevat akustiset elementit ovat paljaina, kaikua tuntui olevan kuin kirkkosalissa. Kaiku muuttuu kun sali on täynnä yleisöä, mutta sen pääsemme kokemaan vasta tänään esityksessä. Seinien peitoksi voi laskea sähköisesti verhot ja niillä akustiikka saatiin säädettyä tähän esitykseen sopivaksi, puheosuuksissa kun kaikua ei saa olla liikaa.
Carsten Schmidt saa kunnian avata tämän kesän festivaalin Lentiiran kirkossa, mutta heti toisena esityksenä on Tuhkimo. Esiintyjät ovat kokeneita taitureita, joten heitä tilanne tuskin  erityisemmin jännittää. Minulle tämä on sitäkin jännittävämpi hetki. Olen ollut Kuhmossa vuodesta 1985 mitä erilaisimmissa tehtävissä, mutta ensimmäistä kertaa esiinnyn oopperan käsikirjoittajana, musiikin sovittajana ja ohjaajana. Tässä vaiheessa ns. huijarisyndrooman esiinnousua on vaikea välttää. Tiedättehän tämän ilmiön, jossa jopa menestynytkin ihminen on vakuuttunut siitä, ettei oikeasti osaa mitään, että on onnistunut vain teeskentelemään ja jossain vaiheessa kaikki paljastuu. Jokainen tämän oireyhtymän kokenut voi lohduttautua sillä, että se vaivaa joskus kansainvälisen tason huippujakin. Oopperatalon käytävilläkin on kuultu kokeneiden taiteilijoiden vaativan esityksen peruuttamista tai ainakin lykkäämistä koska sitä ei saada millään valmiiksi. Jaha, tässä on näköjään pari viikkoa ensi-iltaan, ovat kaiken kokeneet oopperalaiset voineet todeta ja jatkaneet töitään ja ensi-ilta on tullut.
Kesän aiheena on unelmien kauppiaat. Onko Kuhmo nyt siis kaupallistunut? Siitä tässä Vladimir Mendelssohnin otsikossa ei ole kysymys. Kauppiaitahan tarvitaan, heidän avullaan saamme ulottuvillemme tavaroita koko maailmasta. Juuri tällaisia unelmien kauppiaita taiteilijat ovat, he tuovat meidän nautittavaksemme kaikkea, mitä maailmasta vain voi löytää, ja joskus he onnistuvat tuomaan kuulijoille myös aavistuksia jostain toisesta todellisuudesta.
Nyt kaikki on Kuhmossa valmiina. Unelmien sekatavarakaupan hyllyt notkuvat ja odottavat asiakkaita. Tähän kauppaan kannattaa jonottaa, vaikka luvassa ei olekaan ilmaisia ämpäreitä.

Kamarimusiikkia napapiiriltä

Kuhmo? No se on jossain pohjoisessa niin että se on varmaan Lappia.
Niin taisi joku kesätoimittaja ajatella heinäkuussa 1973 Helsingin Sanomien toimituksessa otsikoidessaan Oulun-kirjeenvaihtajan lähettämää pientä juttua Kuhmon neljänsistä kamarimusiikkifestivaaleista. Nykyisin Kuhmoa ei kaiketi kukaan sijoita napapiirille, ja lisääntynyt tietoisuus sen sijainnista on paljolti Kamarimusiikin ansiota.
Ylläolevasta lehtileikkeestä käy selväksi, että ensimmäisinä vuosina Kuhmosta ei juuri oltu tietoisia valtakunnallisessa mediassa. Palstatilassa mitaten Suomen merkittävin festivaali näytti 70-luvun alussa olevan Kaustinen. Porista kirjoitettiin myös paljon, ja Savonlinna oli juuri aloittamassa suurta nousuaan. Turun musiikkijuhlat oli myös näyttävästi esillä uraa uurtavine Ruisrockeineen, ja tietenkin paljon kirjoitettiin myös varsin komeista Helsingin Juhlaviikoista.
Miten tuossa joukossa voisi olemattomalla budjetilla menestyä juhla, jonka sijainti osattiin sijoittaa kartalle vain 400 kilometrin tarkkuudella? Miten voisi houkutella kuulijoita festivaali, jonka aihe ei tuolloin kiinnostanut Suomessa juuri ketään?
Vastaus keksittiin seuraavana vuonna. Melkein voisi sanoa, että Kuhmon Kamarimusiikki sellaisena kuin sen tunnemme syntyi lauantaina 3.8.1974. Syntymäpaikkakin on tiedossa: Kontion koulun näyttämölle vievät portaat. Seppo Kimanen oli päättänyt juontaa kaikkien aikojen ensimmäiset kamarimusiikki-iltamat. Hän nousi portaita näyttämölle, oli kompastuvinaan, nousi ylös ja kuulutti: "Tämä oli kuuluisa kappale Kimasen lento". Yleisö räjähti. Ja se oli tulevien Iltamien ja Huumien alkuräjähdys. Huomattiin, että kamarimusiikkia ei aina tarvitse soittaa eikä kuunnella otsa syvissä sinfonisissa rypyissä. Aamuyöhön kestävät Huumat ja Iltamat kuuluvat jo muistojen joukkoon, mutta edelleen Kuhmossa on vapaus kokea kaikki tunteiden ääripäät, edelleen konserteissa voi vuodattaa yhtä hyvin murheen kuin ilonkin kyyneliä.