Auringonlaskuja odotetaan hartaasti

Kuvaaja Stefan Bremer on todistettavasti ollut töissä vielä klo 23, sillä niihin aikoihin aurinko tällä viikolla laskee Lammasjärven taa.

Ajat ovat muuttuneet. Muistan mainiosti vielä ne vuodet, jolloin konsertti saattoi päättyä samaan aikaan, kun aurinko oli jo nousemassa. Nyt konsertit kestävät aniharvoin edes niin kauan, että aurinko laskee. En ole kuullut kenenkään valittavan tällaisesta aikataulusta. Kukaan ei myöskään ole tullut ehdottamaan, että taas järjestettäisiin koko vuorokauden kestävä konsertti. Nyt monet tulevat toimeen jopa vain viiden konsertin päiväannoksella. Pakko myöntää, että monet meistä ovat vanhempia kuin nuorena. 
Auringonlaskua kyllä odotetaan täällä nyt erittäin hartaasti, ei niinkään komeiden näkymien vuoksi vaan siksi, että ennätyshelle alkaa jo viedä voimia. Jäähdyttelyniksejä jaetaan. Joku kertoi laittavansa pakastimesta tyynyn alle pari kylmävaraajaa. Hyvä vinkki, mutta majapaikkani pakastimesta ei löytynyt varaajia. Mustikkaa kyllä oli. Harkitsin asiaa hetken, mutta luovuin hankkeesta. Nukkuminen sulavien mustikoiden päällä voisi taata hyvät yöunet, mutta vaikuttaa myös olennaisesti ihonväriin. Tyydyin nukkumaan kylmä colapullo päänalusena.
Konserttien taso jatkuu korkeana. Viime päivien elämyksiä oli John Tavenerin Prayer of the Heart, jonka harrasta meditatiivisuutta yleisö kuunteli hievahtamatta iltapäivän helteessä kuumentuneessa Kontion salissa. Ensemble Åtta on myös osoittautunut taitavaksi ja hienostuneesti soivaksi lauluyhtyeeksi. Ei ihme, että yleisö on löytänyt konsertit ja salit ovat täyttyneet tasaisesti.
Kaikki näyttää siis menevän hyvin. Alkurutistus on takana ja festivaali pyörii omalla vauhdillaan. Tai ei nyt sentään omalla, sillä vauhtipyörää pitävät liikkeessä kymmenet työntekijät ja talkoolaiset. Pelkästään kuljetusten osalta tämä festivaali on varmasti maailmanennätysluokkaa. Kun lentokentät ovat Kajaanissa ja Kuopiossa ja esiintyjiä on yhteensä yli 150, päivittäin joudutaan ajamaan monta kilometriä ennenkuin ihmiset ja tavarat ovat oikeilla paikoillaan. Aina ne eivät ole. Kuulin juuri muisteluksen takavuosilta, jolloin nyt jo edesmennyt esitelmöitsijä Harry Halbreich oli kyllä tullut asianmukaisesti Kuhmoon, mutta ottanut lentokentältä jonkun toisen matkustajan laukun, koska se kuulemma näytti samalta. Pitkällisen selvittelyn jälkeen molemmat laukut saatiin Kamarimusiikkitoimistoon ja laitettiin vierekkäin. Ne osoittautuivat eri värisiksi, eri kokoisiksi ja eri painoisiksi, sillä Halbreichin oma laukku oli täynnä kirjoja. Mitä tuo mainio musiikkitietäjämme totesikaan nähdessään laukut yhdessä: "Katsokaa nyt! Ne ovat aivan samanlaiset!" Hän oli yksi niitä ihmisiä, joiden mielestä mielipidettä ei kannata vaihtaa vain sen takia, että se on väärä.

Musiikkia ja urheilua

Konsertissa Daniel Rowlandin ja kumppaneiden esiintyminen oli hivenen hillitympää kuin harjoituksissa.
Kuva Stefan Bremer. 

Jalkapallon MM-kisojen finaali aiheutti jännitystä myös festivaalilla. Ottelun oli määrä loppua hyvissä ajoin ennen klo 20.15 alkavaa konserttia, mutta entä jos siinä mentäisiin jatkoajalle? Tai mikä vielä pahempaa, rangaistuspotkukilpailuun. Silloin viulisti Sergei Malovilla olisi ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko jättää ottelun ratkaisu katsomatta tai lykätä Vivaldin Vuodenaikojen aloittamista.
Onneksi tilanne selvisi jo hyvissä ajoin ja Sergei Malov saattoi astua lavalle Ranskan sinisessä paidassa Marseljeesia soittaen. Ylimääräinen numero tuli siten jo esityksen alussa, ja se laukaisi tunnelman niin, että sen jälkeen kaikki oli mahdollista. Ei mikään ihme, että yleisökin innostui väliaplodeihin, niin hurjaa oli meno tutuissa kappaleissa.
Ja vauhti vain yltyi kun tultiin Philip Glassin viulukonserttoon. Daniel Rowland soitti vuoroin äärikauniisti ja vuoroin kuin hurmiossa. Ja nyt eivät edes aplodit ja huudot riittäneet, vaan yleisö nousi seisomaan. Ja sitä Kuhmossakin sentään tapahtuu aika harvoin. Tunnelmat ovat siis olleet kuumia heti festivaalin alussa.
Aamulla vieraanani oli Jaakko Kortekangas ja kiinnostavan keskustelun lomassa hän esitti muutamia lauluja ilman säestystä. Se oli terveellinen muistutus siitä, että kun asialla on huippuluokan taiteilija, ei tarvita suurta koneistoa, ei pukuja, ei rekvisiittaa. Pelkkä ilmeikkäästi soiva ihmisääni voi joskus riittää tuottamaan elämyksen.
Ja vielä Vladimir Mendelssohnin ajatuksia herättäviä sanoja. Keskustelussa kansainvälisen matkailutoimittajaryhmän kanssa häneltä kysyttiin mielisäveltäjää. Hetken miettimisen jälkeen hän vastasi Maurice Ravel ja esitti perustelunsa: Ravel ei ollut yhtä suunnattoman lahjakas kuin vaivattomasti hienoa musiikkia tuottanut Debussy, vaan hän joutui tekemään valtavasti työtä ja käyttämään aikaa päästäkseen samalle tasolle. Tässä ajatuksessa on jotain hienoa ja lohdullista. Kun huipputasolle pääseminen ei olekaan itsestään selvää, saavutuksessa on jotain erityisen arvokasta.

Kuhmo yllättää edelleen

Yllätys: lasikenkä sopii Tuhkimolle! Kuva Stefan Bremer.

Jos vielä joskus epäilen työni tarpeellisuutta, minun tarvitsee vain katsoa ylläolevaa kuvaa. Se on otettu miniooppera Tuhkimon esityksestä lauantaina, juuri siitä kohdasta, jossa tyhmät sisarpuolet ovat ensin tarjonneet kauheita jalkojaan, mutta vasta Tuhkimolle lasikenkä sopii. Oikeastaan tämä kuvaa käy uskonvahvistukseksi kenelle tahansa luovan työn tekijälle tai esiintyjälle. On pakko uskoa, että työllä on merkitystä, jos on pystynyt viemään yleisön hetkeksi aivan toiseen todellisuuteen ja tarjonnut tunteita ja ajatuksia, joita katsoja saattaa kantaa mukanaan vuosikausia.
Monet muusikot ovat todenneet, että Kuhmon yleisö on maailman paras. Sama vika on kuhmolaisessa lapsiyleisössäkin. Se osallistui innokkaasti kommenteilla ja kysymyksillä jo ennen kuin esitys oli edes alkanut. Ja kun ratkaisevassa kohdassa Prinssi kysyy yleisöltä "pitäisikö kenkää sovittaa hänellekin, vaikka hän näyttää vain köyhältä palvelijalta", yleisö ei kuunnellut kysymystä alkua pitemmälle vaan alkoi kiihkeästi vaatia, että kenkää on sovitettava myös Tuhkimolle.
Lasikengän sopiminen Tuhkimolle ei tarkkaan ottaen tietysti ollut yllätys, mutta sunnuntaiaamuna tapahtui jotain aivan odottamatonta. Sain vieraakseni taiteilijatapaamiseen Danel-kvartetin, joka on Kuhmon yleisölle tullut tutuksi jo vuosien ajan. Tiesin heidän myös soittavan jotain, mutta en tiennyt, että kuultaisiin musiikkia, jota Suomessa ei ole esitetty koskaan aikaisemmin, ja koko maailmassakin vasta kaksi kertaa.
Mieczyslaw (joskus myös Moisei) Weinberg on päässyt viime aikoina unohtumaan säveltäjänä, mutta Danel-kvartetti on esittänyt kokonaisia Weinberg-sarjoja, joissa on soittanut tämän 99 vuotta sitten syntyneen säveltäjän kaikki jousikvartetot. Projektin yhteydessä kvartetti oli löytänyt kaksi jousikvartettikappaletta, jotka olivat unohtuneet 68 vuoden ajaksi. Tänä kesänä he ovat esittäneet kappaleet kaksi kertaa, ja kolmas esitys oli Kuhmossa. Ja musiikkihan oli mitä hienoimmin soivaa ja nautittavaa. Se sai toivomaan, että Danel vielä joskus esittäisi kaikki Weinbergin 17 kvartettoa  Kuhmossa.
Kuhmon nousu maineeseen alkoi 70-luvun lopulla juuri yllätyksistä. Yleisö hullaantui konserteista, joiden sisällöstä tai kestosta ei tiedetty etukäteen. Lopulta tällaisia monituntisia konsertteja oli festivaalin aikana peräti neljä. Niihin aikoihin ei ole paluuta, mutta jotain yllättävää täällä tarjotaan aina. Ja niin pitää ollakin. Esimerkiksi juuri sellaista, että kuulija tulee sunnuntaiaamuna kuuntelemaan haastattelua, mutta hänelle soitetaankin äkkiä hurmaavan kaunista musiikkia, jota kukaan ei Suomessa ole vielä aiemmin kuullut.
Edessä on vielä kaksi viikkoa, joten eiköhän tässä päästä vielä muutaman kerran yllättymään.

Matkalla uuteen saliin

Tuhkimon toteuttajat matkalla Kontion koululta uuteen Tuupalan saliin. Kuhmon hengen mukaisesti myös oopperaseurue liikkuu pyörillä.  

Huilisti lurittelee asteikkoja, kitaristi näppäilee sointujaan, sopraano avaa ääntä pitkän matkan jälkeen, baritoni kokeilee puherepliikkejä - siinä ensimmäiset äänet Kuhmon uusimmassa konserttisalissa. Ja tämä sali soi. Sen huomaa jo lämmitellessä.
Tuupalan uuden puukoulun salissa otettiin huomioon myös konserttikäyttö. Miniooppera Tuhkimo on festivaalin ensimmäinen esitys tässä salissa, ja nyt päästäänkin sitten heti testaamaan toimivuus huilulle, kitaralle, lauluäänille ja vielä puheellekin. Ensimmäinen harjoitus oli perjantai-iltana ja silloin pääsimme kokeilemaan, miten akustiikkaa voi muutella. Kun salin seinillä olevat akustiset elementit ovat paljaina, kaikua tuntui olevan kuin kirkkosalissa. Kaiku muuttuu kun sali on täynnä yleisöä, mutta sen pääsemme kokemaan vasta tänään esityksessä. Seinien peitoksi voi laskea sähköisesti verhot ja niillä akustiikka saatiin säädettyä tähän esitykseen sopivaksi, puheosuuksissa kun kaikua ei saa olla liikaa.
Carsten Schmidt saa kunnian avata tämän kesän festivaalin Lentiiran kirkossa, mutta heti toisena esityksenä on Tuhkimo. Esiintyjät ovat kokeneita taitureita, joten heitä tilanne tuskin  erityisemmin jännittää. Minulle tämä on sitäkin jännittävämpi hetki. Olen ollut Kuhmossa vuodesta 1985 mitä erilaisimmissa tehtävissä, mutta ensimmäistä kertaa esiinnyn oopperan käsikirjoittajana, musiikin sovittajana ja ohjaajana. Tässä vaiheessa ns. huijarisyndrooman esiinnousua on vaikea välttää. Tiedättehän tämän ilmiön, jossa jopa menestynytkin ihminen on vakuuttunut siitä, ettei oikeasti osaa mitään, että on onnistunut vain teeskentelemään ja jossain vaiheessa kaikki paljastuu. Jokainen tämän oireyhtymän kokenut voi lohduttautua sillä, että se vaivaa joskus kansainvälisen tason huippujakin. Oopperatalon käytävilläkin on kuultu kokeneiden taiteilijoiden vaativan esityksen peruuttamista tai ainakin lykkäämistä koska sitä ei saada millään valmiiksi. Jaha, tässä on näköjään pari viikkoa ensi-iltaan, ovat kaiken kokeneet oopperalaiset voineet todeta ja jatkaneet töitään ja ensi-ilta on tullut.
Kesän aiheena on unelmien kauppiaat. Onko Kuhmo nyt siis kaupallistunut? Siitä tässä Vladimir Mendelssohnin otsikossa ei ole kysymys. Kauppiaitahan tarvitaan, heidän avullaan saamme ulottuvillemme tavaroita koko maailmasta. Juuri tällaisia unelmien kauppiaita taiteilijat ovat, he tuovat meidän nautittavaksemme kaikkea, mitä maailmasta vain voi löytää, ja joskus he onnistuvat tuomaan kuulijoille myös aavistuksia jostain toisesta todellisuudesta.
Nyt kaikki on Kuhmossa valmiina. Unelmien sekatavarakaupan hyllyt notkuvat ja odottavat asiakkaita. Tähän kauppaan kannattaa jonottaa, vaikka luvassa ei olekaan ilmaisia ämpäreitä.

Kamarimusiikkia napapiiriltä

Kuhmo? No se on jossain pohjoisessa niin että se on varmaan Lappia.
Niin taisi joku kesätoimittaja ajatella heinäkuussa 1973 Helsingin Sanomien toimituksessa otsikoidessaan Oulun-kirjeenvaihtajan lähettämää pientä juttua Kuhmon neljänsistä kamarimusiikkifestivaaleista. Nykyisin Kuhmoa ei kaiketi kukaan sijoita napapiirille, ja lisääntynyt tietoisuus sen sijainnista on paljolti Kamarimusiikin ansiota.
Ylläolevasta lehtileikkeestä käy selväksi, että ensimmäisinä vuosina Kuhmosta ei juuri oltu tietoisia valtakunnallisessa mediassa. Palstatilassa mitaten Suomen merkittävin festivaali näytti 70-luvun alussa olevan Kaustinen. Porista kirjoitettiin myös paljon, ja Savonlinna oli juuri aloittamassa suurta nousuaan. Turun musiikkijuhlat oli myös näyttävästi esillä uraa uurtavine Ruisrockeineen, ja tietenkin paljon kirjoitettiin myös varsin komeista Helsingin Juhlaviikoista.
Miten tuossa joukossa voisi olemattomalla budjetilla menestyä juhla, jonka sijainti osattiin sijoittaa kartalle vain 400 kilometrin tarkkuudella? Miten voisi houkutella kuulijoita festivaali, jonka aihe ei tuolloin kiinnostanut Suomessa juuri ketään?
Vastaus keksittiin seuraavana vuonna. Melkein voisi sanoa, että Kuhmon Kamarimusiikki sellaisena kuin sen tunnemme syntyi lauantaina 3.8.1974. Syntymäpaikkakin on tiedossa: Kontion koulun näyttämölle vievät portaat. Seppo Kimanen oli päättänyt juontaa kaikkien aikojen ensimmäiset kamarimusiikki-iltamat. Hän nousi portaita näyttämölle, oli kompastuvinaan, nousi ylös ja kuulutti: "Tämä oli kuuluisa kappale Kimasen lento". Yleisö räjähti. Ja se oli tulevien Iltamien ja Huumien alkuräjähdys. Huomattiin, että kamarimusiikkia ei aina tarvitse soittaa eikä kuunnella otsa syvissä sinfonisissa rypyissä. Aamuyöhön kestävät Huumat ja Iltamat kuuluvat jo muistojen joukkoon, mutta edelleen Kuhmossa on vapaus kokea kaikki tunteiden ääripäät, edelleen konserteissa voi vuodattaa yhtä hyvin murheen kuin ilonkin kyyneliä.

Lisäys suhteellisuusteoriaan

Kaksi viikkoa sitten festivaalin henkilökunta hyppäsi omissa avajaisissaan ilmaan. Sen jälkeen jalat eivät juuri olekaan koskettaneet maata. Kuva Juuso Westerlund. 

Mihin elämästä on kadonnut kaksi viikkoa? Festivaali on päättymässä vaikka se aivan juuri alkoi. Tätä ihmettelevät kaikki Kamarimusiikin työntekijät ja talkoolaiset vuodesta toiseen. Ajan kulku tuntuu nopeutuvan salaperäisesti.
Olen kehittänyt tälle seikalle teoreettisen selityksen. Suhteellisuusteorian mukaan kappaleen lähestyessä valon nopeutta ajan kulku hidastuu. Olen päätellyt, että kun valon nopeus ylitetään, ajan kulku muuttuu jälleen nopeammaksi. Ja kun kaikki festivaalin työntekijät todellakin joutuvat säntäilemään kahden viikon ajan yli valon nopeudella, ajan kulku todellakin nopeutuu ratkaisevasti. Muuten tämä kaikki ei ole selitettävissä.
Takana on ratkottuja ongelmia ja improvisointia, mutta kaikessa on onnistuttu. Mikään muodikas organisaatouudistus ei voisi parantaa Kuhmon festivaalikoneiston toimivuutta. On ilo olla mukana koneistossa, jossa kaikki tietävät paikkansa ja tekevät parhaansa ja vähän enemmänkin.
Kuulijan kannalta tämä vuosi sujui vaivattomasti. Yleisöltä tulee herkästi palautetta, kuten pitääkin, mutta tänä vuonna konserteista ei ole ollut mitään huomautettavaa. Vladimir Mendelssohnin zap-linja tuntuu toimivan.
Vielä on edessä merkillisin yhdistelmä: Händel, jazz-trio ja rap-artisti. Vakuutuin ideasta haastatellessani esittäjiä tänä aamuna. Etenkin kun Baba Israel hyppäsi improvisoimaan rytmikkäitä säkeitä kuulijoiden antamien aiheiden perusteella, uskoin että nyt ovat asialla maailmanluokan tekijät. Tästä on tulossa väkisinkin ainutkertainen kokemus.
Tällä kertaa en sano hyvästejä Kuhmolle, sillä työ Kamarimusiikin historian parissa jatkuu läpi talven. Viimeksi haastattelin entistä kaupunginjohtajaa Veikko Tikkasta ja kuulin, miten täpärällä Kuhmo-talon saaminen monta kertaa oli. Vakuutuin entistä enemmän siitä, että vuonna 2019 ilmestyvän kirjan tämänhetkinen nimi saattaa olla lopullinen: Kuhmon ihme.
Kuulijoiden muistot ovat tervetulleita, sillä onhan Kuhmossa monien taiteilijoiden mielestä ainutlaatuisen vastaanottavainen yleisö. Muistoja voi lähettää osoitteeseen kuhmonhistoria@gmail.com.
Kiitän kaikkia lukijoita tästä kesästä!

Taiteilijavieraat kiinnostavat

Klaus Mäkelä veti yleisöä niin paljon, että kaikki eivät edes mahtuneet sisälle. Kuva Tatu Hiltunen. 

Kun Klaus Mäkelä viime kesänä johti Kuhmossa, nähtiin ja kuultiin, että tässä on synnynnäinen kapellimestari. Festivaalin taiteilijoista koottu orkesteri soikin äkkiä aivan kuin vuosia yhteen hioutunut kokoonpano. Sittemmin olen seurannut Klaus Mäkelän työskentelyä myös Kansallisoopperassa, jossa hän johti Melartinin Ainon kerrassaan sytyttävästi.
Kun Klaus Mäkelä oli aamunavauksen vieraana eilen, Salakamarin pihallekin jouduttiin laittamaan penkkejä. Kaiken musiikillisen taitonsa lisäksi Mäkelä osoittautui mainioksi puhujaksi, joka hauskutti yleisöä osuvilla imitaatioilla Jorma Panulan sattuvista sanoista.
Tilaisuudet nimeltään "musiikin ytimessä" (myönnän syyllisyyteni tähän vapaaseen suomennokseen Vladimir Mendelssohnin antamasta nimityksestä "heart of the day") ovat itselleni mitä antoisimpia työtehtäviä ja toivottavasti myös yleisölle iloksi ja hyödyksi. On pakko tunnustaa, että näitä tilaisuuksia ei kovin tarkasti pysty suunnittelemaan, käsikirjoittamaan ja harjoittelemaan, koska aina en voi edes tietää, keitä kaikkia paikalle ilmaantuu. On vain mentävä, alettava keskustella ja katsottava mihin päädytään. Tähän astisissa tilaisuuksissa puoli tuntia on kulunut kuin huomaamatta.
Torstain aamutilaisuudessa kuultiin kenties ensimmäistä kertaa maailmassa duetto thereminille ja lasiharmonikalle. Sellaisiakin soittimia kuullaan tänään. Ja nyt on pakko todeta ostosteeveen tyyliin: eikä siinä vielä kaikki. Samassa konsertissa soitetaan myös ilmapalloja, kaktusta ja pedaaliflyygeliä. Viimeksimainittu soitin koostuu kahdesta päällekkäin asetetusta flyygelistä, joista alempaa soitetaan jaloilla erillisen pedaalikoneiston avulla. Ja jännittävintä on, että näille kaikille soittimille on todellakin tehty sävellyksiä.
Tänään paljastettiin myös kiinnostava uutinen. Kuhmo-talon uudeksi johtajaksi valittiin Mikko Nortela, sekä tieteellisesti että taiteellisesti pätevä henkilö. Nykyinen johtaja Matti-Jussi Pollari on tehnyt pitkän työuran Kuhmo-talon johdossa, sillä hän on vetänyt talon toimintaa vuoden 1993 avajaisista lähtien. Ja sitä toimintaa on todella ollut muulloinkin kuin festivaalin aikana. Yhteensä talossa lasketaan käyneen jo yli kaksi miljoonaa vierasta.
Ja vielä toinen uutinen. Pääkaupungin lehdessä oli eilen otsikko "Hyttysiä vähemmän kuin moneen vuoteen". Salakamarin hyönteisiä huitovan yleisön keskuudessa tämän otsikon siteeraaminen herätti jossain määrin huvittuneisuutta.