Ei pelkästä hengestä

Ihan vielä uuden koulun saliin ei pääse konsertoimaan, mutta muoto näyttää lupaavalta. Kuva Juuso Westerlund. 

Mikä on tärkeintä musiikissa? Vastaus on selvä: henki, ilmaisu, tunteet, läsnäolo, salaperäinen yhteys ihmisten välillä.
Mutta ei musiikki elä pelkästään hengestä. Henkisten seikkojen välittämiseen tarvitaan materiaa. Pitää olla soittimia ja paikka, jossa soittimet soivat kuten niiden pitäisi.
Kuhmossa on hämmästyttävän onnekas tilanne konserttipaikkojen suhteen. Kuhmo-talon erinomaisuus tiedetään, kirkko on sekä juhlavan iso että hyvin soiva tila, Kontion koulun sali on ulkoisesta vaatimattomuudestaan huolimatta akustiikaltaan aivan mainio. Ja nyt tähän konserttisalien sarjaan on tulossa vielä täydennystä.
Pääsin ensimmäistä kertaa katsomaan sisältä Tuupalan uuden koulun salia, jonka pitäisi syystalvella olla jo valmiina. Vaikka oltiinkin keskellä työmaata, kaikki näytti hyvin lupaavalta. Suorakaiteen muotoinen sali on ehkä saman kokoinen kuin Kontiolla, mutta korkeampi. 50 neliön siirrettävä esiintymislava sijoittuu salin kapeaan päähän, joten muodoksi tulee perinteinen ja hyväksi havaittu kenkälaatikko.
Kamarimusiikkitarpeet on otettu huomioon. Vaikka sali tietysti ensisijaisesti palvelee koulua ja liikuntaharrastuksia, mukana on ollut myös akustiikan suunnittelija. Vielä akustiikasta ei voinut sanoa mitään, sillä seinien sisävuoraus puuttui ja lattiakin oli tässä vaiheessa paljasta betonia. Sain kuitenkin vaikutelman, että tästä tulee Kuhmon salitarjontaan oiva täydennys. Parhaassa tapauksessa Kamarimusiikilla on jatkossa käytettävissä neljä erityyppistä salia aina musiikin vaatimusten mukaan.
Hienoista soittimistakaan Kuhmossa ei ole pulaa. Ainakin Borea-kvartetti onnistuu herättämään ulkomaisilla kursseilla aiheellista kateutta, kun muut kvartetit saavat tietää, että sekä ykkös- että kakkosviulistilla on käytössään Stradivari, alttoviulistilla Maussielin hieno soitin vuodelta 1722 ja sellistillä 1800-luvulta peräisin oleva täyteläisesti soiva Stefano Scarambellan instrumentti.
Miten se on mahdollista, ulkomaalaiset kvartetit ihmettelevät. No siten, että säätiöt huolehtivat viisaasti siitä, että nuoret lahjakkuudet saavat käyttöönsä huippusoittimen. Kuhmossa on esitelty nyt OP:n taidesäätiön loistoinstrumentteja, joista kaksi on Borea-kvartetin käytössä.
Sijoitus on omistajallekin erinomainen. Arvioidaan, että yhdenkään arvoviulun hinta ei viimeisten 300 vuoden aikana ole laskenut. Stradivariusten keskihinta on noussut vuosittain 15 prosenttia, ja tämänkin yksilön kohdalla puhutaan ehkä jo miljoonista.
Kasmir Uusituvan käytössä olevalla Stradilla on jännittävä tarina. Se kuului aikanaan suomalaisen liikemiehen Harry Wahlin laajaan soitinkokoelmaan Viipurissa. Arvioidaan, että kokoelman arvo nykyrahassa olisi noin 50 miljoonaa euroa. Osa soittimista jäi sodan jalkoihin Viipuriin, mutta viulisti Onni Suhonen ehti pakata kymmeniä arvoviuluja autoon ja ajaa ne yötä myöten Helsinkiin juuri ennen neuvostojoukkojen tuloa. Sittemmin viulut levisivät eri puolille maailmaa. Vuonna 1986 Wahlin kokoelmiin kuulunut ns. "Iiriläinen" tuli myyntiin ja OP:n taidesäätiö onnistui hankkimaan sen. Nyt sitä annetaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan suomalaisten huippuviulistien käyttöön.
Ihan täydellinen tämäkään viulu ei ole. Kasmir Uusitupa kertoi, että Iiriläisessä on joitain ns. susiääniä. Siihen on kuitenkin löytynyt hyvin yksinkertainen helpotus, vaimennin viulun ja olkatuen välissä. Materiaalina on yksinkertaisesti vanha sukka.
Tämä tieto ratkaisee myös yhden vanhan arvoituksen. Kaikilla on kotona parittomia sukkia, joiden toisen parin sijaintia ei edes Hercule Poirot pystyisi selvittämään. Ainoana selityksenä tähän asti on ollut niiden imeytyminen tieteiskirjallisuudesta tuttuun rinnakkaistodellisuuteen. Nyt tiedämme, että ne päätyvätkin sointia paranteleville viulisteille.

Mutkan takaa

Festivaalikuvaaja Juuso Westerlund löysi yllättävän näkökulman flyygeliin. 

Oletteko kokeneet tällaisen tilanteen? Ajatte jossain päin Suomea, harmaata asfalttia tuntuu jatkuvan loppumattomiin, tien vierellä on ryteikköisiä hakkuuaukeita, hyttysiä kuhisevia pusikoita, joitain harvoja taloja puoliksi luhistuneine piharakennuksineen. Ja äkkiä, aivan varoittamatta, jonkin mäen päältä tai mutkan takaa avautuu paratiisillinen näkymä: järvi kimaltaa auringon kultaamana, etäisyydessä on varjoisa saari johon pitäisi välttämättä päästä, taivaalla vaeltaa verkkaisesti valkea pilvi, pientareen täyttävät kukat ja värikkäät perhoset ja jossain korkeudessa leijailee yksinäinen lintu.
Tällaisen elämyksen saattoi kokea keskiviikkoillan viimeisessä konsertissa. En osannut odottaa mitään Gija Kanchelin teoksesta Ex contrario. Vielä vähemmän tiesin Andrei Pushkarevin Utyosov-fantasiasta. Kumpikin teos ja niiden huikean hienot esitykset tulivat todellakin kuin mutkan takaa. Yllätys vielä korosti musiikin vaikuttavuutta. Että joku voikin vielä nykyaikana säveltää aivan häpeilemättömän kaunista musiikkia! Teoksista ei löydy vielä tallennetta, mutta käsityksen Kanchelin musiikista voi saada vaikkapa tästä videosta, jossa kuullaan sävellys Twilight.
Yllätyksiä oli myös tämän aamun avauksessa, jossa vieraana oli Martti Rousi. Hän olikin päättänyt puhumisen lisäksi soittaa ja oli pyytänyt mukaansa pianisti Naoko Ichihashin. Ensimmäinen yllätys oli, että Salakamarin pianon pedaali ei toiminut. Viime minuuteilla se saatiin kuntoon. Seuraavaksi saivat yllättyä niin yleisö kuin pianistikin. Ohjelmaa ei ollut sovittu etukäteen, vaan Rousi kaivoi sellokotelostaan nuotin toisensa perään ja pianisti sai soittaa, mitä eteen tuli. Aina nuotit eivät pysyneet telineelläkään, mutta Naoko Ichihashilta Massenet'n Meditaatio sujui ulkoakin.
Viimeinen yllätys oli, että hyttyset eivät tunkeutuneetkaan sisälle, kuten edellisenä päivänä. Jos sää eilen hieman hankaloitti konserttivieraiden elämää, tänään luonto oli yleisön puolella, sillä juuri tilaisuuden alettua reipas tuulenvire karkotti kiusalliset kuokkavieraat. Kaikin puolin siis mainio tilaisuus!
Se, että Martti Rousi on loistava sellisti, ei varsinaisesti ole yllätys. Helposti kuitenkin käy niin, että kun taiteilija ahkeroi vuodesta toiseen Kuhmossa monessa eri kokoonpanossa, enää ei muistakaan miten hienosta muusikosta on kysymys. Tällaisia työmyyriä ovat vuosien ajan olleet Juhani Lagerspetz, Valeria Resjan, Irina Zahharenkova ja Heini Kärkkäinen. Viimeistään tämän viikon Brahms-, Rahmaninov-, Ravel- ja Prokofjev-esitykset ovat muistuttaneet, miten sytyttäviä esiintyjiä he kaikki ovatkaan.
Yllätyksiä on aivan varmasti tulossa edelleen. Kannattaa siis tulla kuulemaan ja katsomaan myös sellaisia konsertteja, joiden säveltäjänimet eivät ole tuttuja. Voin vihjata, että tulevista teoksista ainakin George Crumbin Valaan ääniä (lauantaina klo 20.15) ja Peter Maxwell Daviesin Kahdeksan laulua hullulle kuninkaalle (maanantaina klo 18.15) tarjoavat jännittäviä kokemuksia.

Teemoina sade ja Venäjä

Gilles Apap on yksi harvoja muusikoita, jotka siirtyvät saumattomasti tyylistä toiseen. Kuva Juuso Westerlund.

Harvassa on sellaisia soittajia, jotka ovat kotonaan missä tahansa tyylissä. Yksi armoitettu yleismuusikko oli romanialaissyntyinen, Kuhmossakin usein vieraillut viulisti Vasile Pantir. Hän soitti yhtä suvereenisti klassista, jazzia, tanssimusiikkia ja romanialaista kansanmusiikkia. Musiikkimaailma koki korvaamattoman menetyksen, kun Vasile Pantir viime syksynä jätti maalliset konserttilavat. Mutta ehkä siellä jossain on nyt käynnissä loppumattomat kamarimusiikki-iltamat, kun Vasile kohtaa Oleg Kaganin, Radu Chisun, Arto Satukankaan ja monta muuta Kuhmosta tuttua muusikkoa.
Onneksi keskuudessamme on sentään Gilles Apap. Hän siirtyi eilen sooloesityksessään täysin saumattomasti vapaasta improvisaatiosta Django Reinhardtin Nuagesiin, siitä taas kansanmusiikkiin ja jazzklassikko How high the mooniin. Harmi kyllä, Gilles Apap lähti Kuhmosta saman tien. Mutta jos joskus satutte kaupunkiin, jossa Apap esiintyy, menkää ihmeessä kuulemaan.
Tänään Kuhmon teemana ovat sade ja Venäjä. Vain jälkimmäinen on suunnitelmien mukainen, mutta jollain tavalla pisaroiden sumentamat ikkunat, sateen ropina katolla ja taivaan loputon harmaus tuntuvat sopivan päivän varsinaiseen aiheeseen.
Venäläisessä taiteessahan on yksi tunne ylitse muiden: ikävä, kaipaus tai kaiho. Se on tuttu Tshaikovskin musiikista ja Tshehovin näytelmistä, kaipaus jonnekin muualle, johonkin toiseen aikaan tai tilaan. Jukka Kemppinen on kiteyttänyt osuvasti, miten tämä ikävä näkyy vanhemmassa venäläisessä kirjallisuudessa: "Ollaan, hikoillaan, juodaan teetä, joku käy välillä ulkona ampumassa itsensä, taas ollaan ja odotetaan, josko jotain tapahtuisi: ei tapahdu. Korkeintaan vallankumous. Sekin menee ohi."
Onneksi Kuhmon tämän päivän Venäjä-teema tarjoaa paljon muutakin, on Musorgskin Näyttelykuvia, Stravinskyn Sotilaan tarina, Schnittken Pianokvintetto ja sovituksia neuvostoajan suursuosikin Leonid Utjosovin lauluista. Tämän päivän konserteissa ei ikävä pääse yllättämään.

Aina jotain uutta

Ksenia Parkhatskaya tarjosi taidokasta tanssia.

Voisi luulla, että Kuhmossa on 47 festivaalin aikana koettu jo kaikki mahdollinen, mutta ainakin kolme kertaa avauspäivinä nähtiin ja kuultiin jotain aivan uutta.
Sikäli kuin tiedän, Kuhmon Kamarimusiikin ensimmäisenä esityksenä ei koskaan ole ollut tanssia swingin tahdissa. Tämän festivaalin avasi Ksenia Parkhatskayan esitys, jonka hän tanssi Vladimir Mendelssohnin esittelytilaisuuden aluksi sunnuntai-iltana. Ja sopihan se aloittamaan, sillä siinä oli kaikkea sitä, mitä Kuhmossa on totuttu odottamaan: ehdotonta taituruutta yhdistettynä rentouteen, välitön kosketus yleisöön, ja ennen kaikkea jotain sellaista, joka tuntuu tapahtuvan vain tässä hetkessä ja tällä paikalla.
Toinen ensimmäistä kertaa tapahtunut oli Stian Carstensenin esiintyminen ensin aamun esittelytilaisuudessa Salakamarissa ja illalla Kontion koululla. Olen lähes sataprosenttisen varma, ettei Kuhmon Kamarimusiikissa ole aiemmin esitetty sekä harmonikka- että banjoimprovisaatioita, ei ainakaan saman muusikon soittamina. Eikä ainakaan loisteliaasti soitetun ja aplodimyrskyn aiheuttaneen Brahmsin pianokvarteton jälkeen.
Jos oli Ksenia Parkhatskaya velho omalla alallaan, sitä on myös Stian Carstensen. Harmonikasta ryöppyää säveliä kuin ilotulituksena, rytmit saavat yleisön liikkumaan, ja soittimen ääni taipuu ilmeikkäisiin sointeihin. Ikäänkuin tämä ei olisi riittänyt, Carstensen otti esiin banjon ja pisteli huikealla vauhdilla parhaitten amerikkalaistaitureiden tyyliin.
Kolmas ennenkokematon seikka tapahtui itselleni. Luulin tehneeni jo kaikkea mahdollista näiden vuosikymmenten aikana, mutta aina tulee vastaan uusia tehtäviä. Tänä aamuna toimin virittäjänä. Kamarimusiikkikaupassa on tänä kesänä tarjolla myös soittimia siltä varalta, että joku kuulijoista ei päivän aikana olisi saanut riittävästi musiikkia, vaan haluaisi tapailla Beethovenia vielä majapaikassaankin. Erinomainen soitin siihen on tietenkin ukulele. Eihän epävireisen soittimen laadusta tietenkään saa käsitystä, joten kävin virittämässä mallikappaleen kokeilukuntoiseksi. Virittäminen täytyy uusia päivittäin, sillä uudet kielet venyvät. Eiköhän ukulele festivaalin lopulla ala jo pysyä vireessä. Omasta vireydestä en siinä vaiheessa ole enää niin varma.

Uneton kaupunki

Lauantai-iltana Kuhmossa oli vielä tyyntä. 

Aurinko kultaa iltatanssinsa pyörteissä parveilevat hyönteiset, tyyni vesi heijastaa peilinä maisemaa, mattolaiturin kohdalla tuntuu hienoinen mäntysuovan tuoksahdus. Kioski on paikallaan Kontion koulun pihalla, festivaaliliput ovat saloissaan. On lauantai-ilta ja kaikki on jo valmista. Enää puuttuvat ihmiset. Ja musiikki.
Kuhmon muodonmuutos pikkukaupungista musiikkimetropoliksi on aina yhtä hätkähdyttävä. Heinäkuisena lauantaina kuhmolaiset ovat mökeillään ja kaupungin kadut ja tiet ovat autioita. Ilmassa on odotusta.
Odotukset täyttyvät tänään. Kreisler, Dvorak, Mahler, Ives, Gershwin, Bartók, Lindberg, Griffes, Herbert, Bernstein, Green... Ja siinä oli vasta ensimmäisen konsertin säveltäjänimiä. Musiikkia on luvassa jälleen enemmän kuin yksi kuulija jaksaa vastaanottaa.
Avauskonsertin otsikkona on "uneton kaupunki". Se on osuva otsikko, sillä tästä illasta alkaen seuraavien kahden viikon ajan Kuhmossa on taatusti joka hetki joku hereillä. Muusikko harjoittelee, kurssilaiset keskustelevat, konserttikävijä valvoo vuoteessaan muistellen koettua, itärajan tuntumassa turisti odottaa piilokojussa suon takaa ilmestyvää karhua. Mitäpä haittaa, vaikka ei saisikaan nukuttua, sillä yö on täällä nyt joka tapauksessa niin lyhyt. Kamarimusiikin öissä on sitä suomalaisen kesän taikaa, jonka Sillanpään sanat niin ainutlaatuisesti tavoittavat: "Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee."

Paluuta menneeseen ei ole

Pajakkakoski kuohui valtoimenaan ja Lammasjärvi tulvi, kun kesä lopulta tuli Kuhmoon kesäkuun alkupäivinä. 

"Kyky oppia 4, ahkeruus 4". Tällaiset arvosanat sai eräs 15-vuotias sellisti vuonna 1975 Kuhmon musiikkileirillä opettajaltaan. Sittemmin tuo sellisti on tehnyt loistavan uran sekä muusikkona että opettajana ja ollut yksi Kuhmon Kamarimusiikin kantavia voimia. Eikä tuo nelonen nyt sentään tarkoittanut ehtoja eikä luokallejäämistä, sillä asteikko oli yhdestä viiteen.
Vietin Kuhmossa muutaman päivän arkistoja tutkimassa ja tällaisiakin löytöjä tuli esiin. Kurssilaisten joukossa oli runsaasti nuoria lahjakkuuksia, jotka sittemmin ovat esiintyneet Kuhmossa ja muilla kansainvälisesti merkittävillä areenoilla. Opettajien antamat arvosanat ja myöhempi menestys eivät täysin vastanneet toisiaan. Vitosiakin arvioissa oli, mutta parhaat numerot saaneet eivät tehneetkään solistista uraa. Jotain vastaavuutta sentään oli. Ammattilaista ei tullut siitä viulistista, jolle Ko Iwasaki oli antanut tällaisen sanallisen arvion: "Ei harjoittele, aika kuluu yövalvomiseen ja kortinpeluuseen."
Vanhoja lehtileikkeitä selatessa ymmärsin taas kerran, että menneeseen ei ole paluuta. Mitään sellaista, mitä Kuhmossa koettiin 70- ja 80-luvuilla ei voi enää olla. Ei kukaan halua enää seurata kamarimusiikki-iltamia, joiden viimeinen jakso alkaa kolmelta aamuyöstä. Eikä kukaan olisi enää valmis 24 tunnin mittaiseen konserttiin, ei yleisö eivätkä esiintyjät.
Lopullisesti näyttää kadonneen myös pitkien konserttien täydellinen yllätyksellisyys. Vanhoista lehtijutuista voi saada aavistuksen pitkien konserttien hupinumeroista, joita oli paljon etenkin puolenyön jälkeen. Niissä oltiin parhaimmillaan hyvän maun rajalla ja pahmmillaan rajan tuolla puolen.
Esitykset olivat toisinaan sellaisia, että muissa olosuhteissa ne olisivat tarkoittaneet esiintyjälle täydellistä nolausta. Kontion salissa elettiin kuitenkin kuin toisessa maailmassa, jossa tavanomaiset säännöt eivät pitäneet paikkaansa. Yleisö oli väsynyt, muusikot olivat valvoneita ja uupuneita, salin ilma oli sellaista, että sitä olisi voinut leikata ja myydä matkamuistoiksi, kuten eräässä kritiikissä todettiin, ulkona oli kesäyön salaperäinen tunnelma, ja arki huolineen oli jossain satojen kilometrien päässä.
Joku on sanonut, että käsitettä "myötähäpeä" ei olisi muissa kielissä. Suomalaiselle se on tuttu tunne, tiedättehän kun joskus tekee mieli nostaa kädet silmille, ettei tarvitsisi hävetä esiintyjän puolesta. Iltamien ja Huuman improvisoiduissa sketseissä sitä tunnetta ei podettu. Päinvastoin, oltiin ylpeitä esiintyjän puolesta, siitä että hän uskaltaa soittaa tai laulaa huonosti, pukeutua hullusti, näytellä vaikka ei osaisikaan. Tämä teki suurista muusikoistakin ihmisiä. Kaikki tiesivät, että Gidon Kremer on maailman huipulla, mutta pelleillessään hän asettui tavallisen ihmisen tasolle, teki jotain, minkä joku yleisöstä olisi voinut tehdä paremmin. Yleisön ja muusikoiden välillä oli kuin sanaton sopimus: nyt saat tehdä jotain hullua ja me rakastamme sinua sitä enemmän mitä huonompi siinä olet, tänään me nauramme, huomenna soitat taas vakavana Schubertia ja me kuuntelemme keskittyneesti.
Muistan hyvin, että yksi taiteilija oli, jonka puolesta ei todellakaan tarvinut hävetä, ja sitä todistavat monet lehtijututkin. Seppo Kimanen oli juontajana ehdottoman taitava, ja juuri hänen hymytön huumorinsa antoi kirjaville konserteille niiden yhtenäisen hengen.

Kuhmon historiaa tutkimassa

Ja loppu on historiaa...

"Allekirj. sekä ryhmä nuoria huipputason taiteilijoita - me etsimme paikkaa, jossa voimme pitää musiikkikurssit ja kamarimusiikkifestivaalin, kesällä heinä-elokuun vaihteessaa. Idea on jokseenkin ainutlaatuinen Suomessa."
Tällaisen kirjeen sai Kuhmon musiikkiyhdistys nuorelta suomalalaiselta sellistiltä keväällä 1970. Ja loppuhan on historiaa.
Seppo Kimasen kirjeen sisältö oli toki tiedossani, mutta kun pidin käsissäni alkuperäistä käsin kirjoitettua kirjettä olin todellakin kuulevinani historian siipien havinaa. Olin jo tutkinut lehtileikkeitä ja muita vanhoja dokumentteja, mutta ensimmäistä festivaalia edeltävän kirjeenvaihdon löytäminen vei suoraan vuosikymmenien taakse, keskelle tapahtumia, jotka tulisivat vaikuttamaan monen ihmisen elämään.
Musiikkiyhdistyksen hallituksessa luettiin kirje ja hiukan hämmästeliin. Mielikuvissa kamarimusiikkikonserteista oli frakkipukuisia arvokkaita herroja. "Että tännekö korpien keskelle, puolapuiden väliin heitä sitten tulisi?" ihmeteltiin. Ideaan tartuttiin kuitenkin rohkeasti ja Seppo Kimaselle lähti pikakirje, ettei kukaan muu ehtisi väliin.
Tällä viikolla olen ollut Kuhmossa aloittamassa festivaalin historian kirjoittamista. Muutama päivä syksyisessä Kainuussa kului nopeasti. Ennätin jututtaa muutamia alkuvuosina mukana olleita kuhmolaisia ja tutkia hiukan kirjeenvaihtoa ja leikearkistoa. Monta hyllymetriä tutkittavaa on vielä edessä ja monta merkittävää ihmistä haastateltavana. Tiesin jo ennalta, että Kuhmon Kamarimusiikin historian kirjoittaminen on suuri työ. Vasta nyt ymmärrän, miten suuri. Onneksi juhlavuosi on vasta 2019.
Festivaalin historia ei ole pelkkää taiteilijoiden ja työntekijöiden historiaa. Aivan olennainen osa Kuhmon tunnelmaa on yleisö, jota monet muusikot ovat kehuneet niin vastaanottavaiseksi, että se innostaa aina vain parempiin suorituksiin. Erityisen kiinnostavia ovat tietysti muistot varhaisista vuosista. Lukijoissa saattaa olla jopa sellaisiakin, jotka ovat olleet kuulemassa festivaalin ensimmäistä teosta, joka oli Telemannin konsertto neljälle viululle. Otan mielelläni vastaan kuulijoiden muistoja ja kokemuksia konserteista. Mitkä olivat mieleenpainuvimpia kokemuksia, ketkä unohtumattomia taiteilijoita, mikä saa kuulijan palaamaan yhä uudelleen Kuhmoon? Muistoja voi lähettää sähköpostiosoitteeseen kuhmonhistoria@gmail.com.

Alkuaikojen festivaaleja tutkiessa on ollut hämmästyttävää huomata, miten valmiina festivaali syntyi. Jo ensimmäisissä konserteissa soitettiin arkivaatteissa mutta musiikin tasosta tinkimättä. Tärkeää oli muusikoiden keskinäinen vuorovaikutus. Myös musiikkikurssien osuus oli alusta lähtien mukana. Seppo Kimasella oli kirkas idea eikä sitä tarvinnut muuttaa. 

Mutta monta sattumaa tarvittiin menestystarinan syntymiseen. Pelkkä idea ei olisi riittänyt, jos paikkakunnalta ei olisi löytynyt halukkaita toteuttajia. Kuhmon innoittamana on perustettu monia festivaaleja Suomessa ja ulkomaillakin, mutta niiden elinkaari on jäänyt lyhyeksi. Kuhmossa on ollut aina tekijöitä, jotka pystyvät tapahtuman toteuttamaan ja säilyttämään tuon alkuperäisen epäkaupallisen musiikkitapahtuman ideologian, sen kuuluisan Kuhmon hengen.
Pelkkää menestystä eivät alkuvuodet olleet. Arvosteltiin rahan antamista joutavaan kitkutukseen, kun kaikissa syrjäkylissä ei vielä ollut edes sähköä. Flyygelin ostoa paheksuttiin ja todettiin, että sillä hinnalla olisi saanut sorvin. Paikallislehden yleisönosastossa ehdotettiin, että kunta ostaisi muusikoille mieluummin vesurit ja lähettäisi heidät metsätöihin. Se olisi kirjoittajan mielestä ollut taloudellisesti tuottoisampaa.