Unohdetut mestarit

Tämä kuva ei liity millään tavalla aiheeseen. Mestarikuvaaja Stefan Bremerin kuva Lammasjärven rannalta on kuitenkin niin epätodellisen kaunis, että se on aivan pakko julkaista. 

Miten ihmeessä tämä teos on voinut jäädä niin tuntemattomaksi? Koko kirkko tuntuu täyttyvän tunteista ja ajatuksista, kun Louis Viernen pianokvintetto soi vastustamattomalla voimalla. Suurta musiikkia sekä mitoiltaan että sisällöltään, loisteliasta ja vaativaa, toisaalta taas mitä syvämietteisintä. Kaiken lisäksi tämä mestariteos on musiikillinen todistuskappale omasta ajastaan ja sen tunnoista. Louis Vierne menetti ensimmäisessä maailmansodassa sekä veljensä että 17-vuotiaan poikansa. Tuo tragedia ja säveltäjän oma kivulias silmäsairaus veivät hänet itsemurhan partaalle. Hän teki onneksi luovemman ratkaisun ja sävelsi keväällä 1918 vaikuttavan pianokvinteton. Jos ette päässeet konserttiin, kvintettoa voi kuunnella vaikka tästä linkistä.
Louis Vierne (1870-1937) on jäänyt Suomessa lähes unohduksiin. Hän toimi aikanaan Pariisin Notre-Damen urkurina, vaikka oli lapsesta saakka lähes sokea, ja hän oli erityisen kuuluisa improvisointikyvyistään. Vierne jopa kuoli urkujensa ääreen kesken improvisaatioesityksen.
Louis Vierne ja hänen pianokvintettonsa eivät todellakaan ole ainoita aiheetta unohduksiin jääneitä suuruuksia. Aikanaan saksalainen musiikki hallitsi suomalaista konserttielämää niin yksinvaltaisesti, että suuret ranskalaiset säveltäjät jäivät muutamaa nimeä lukuunottamatta soittamatta. Kuhmossa harvinaisuuksia on onneksi aina kuultu, ja kuullaan vastakin.
Yleensä uskotaan historian olevan sillä tavalla oikeudenmukainen, että kaikki todella merkittävä ajan mittaan nousee esiin ja jää elämään. Etenkin vanhan musiikin harrastajat ovat jo pitkään tienneet, että se ei pidä paikkaansa. Barokkiajalta muistettiin pitkään vain muutamaa säveltäjää, ja vasta vähitellen on paljastunut tuon kauden tavaton musiikillinen rikkaus. Lukijani luonnollisesti tuntevat esimerkiksi säveltäjät Jean-Féry Rebel ja Giuseppino del Biado, mutta minä en ollut kuullut heistä ennen keskiviikon konsertteja.
Mitä mahtaa jäädä elämään meidän aikamme musiikista? Koetaanko aiheettomia unohduksia? Pidetäänkö ensi vuosisadalla Juha T. Koskisen juuri kantaesitettyä jousikvartettoa yhtenä aikansa kiinnostavimmista teoksista vai onko se vajonnut tuntemattomuuteen?
Sitä ei kukaan voi tietää. Onneksi musiikinhistoriaan sentään voi vaikuttaa. Jos festivaalit pitävät Kuhmon tavoin esillä myös epätavallisempaa musiikkia, kuulijat pääsevät päättämään. Musiikkia tehdään yleisölle, ja jos se pitää kuulemastaan, teokset jäävät elämään ja oikeus tapahtuu.

Vihan päivä

Teoksia pianolle ja sinfoniaorkesterille ei perinteisesti lasketa kuuluvaksi kamarimusiikin piiriin, mutta niin ahdasmielistä kamarimusiikki-intoilijaa tuskin oli, etteikö Nino Gvetadzen suuren luokan soitto olisi sytyttänyt. Kuva Stefan Bremer. 

Ei, otsikko ei tarkoita sitä, että Kuhmossa oltaisiin oltu kiukkuisia, sitä täällä tapahtuu äärimmäisen harvoin. Otsikko viittaa tunnettuun teemaan nimeltä Dies irae, eli Vihan päivä.
Musiikki on tunnetusti moniselitteinen ja abstrakti kieli, jota jokainen voi ymmärtää tai olla ymmärtämättä omalla tavallaan. Säveltäjät ovat kuitenkin käyttäneet joitain aiheita, joiden merkitys on syytä tietää. Keskiaikaisesta sielunmessusta peräisin oleva melodia Dies irae on tunnetuimpia tällaisista teemoista. Siihen kuultiin viittauksia keskiviikkona kokonaisen konsertin verran.
Tällaiselta kuulostaa alkuperäinen laulettu Dies irae, jossa kuvataan, miten vihan päivänä maailma hajoaa tuhkaksi. Näin pelottava merkitys kuulijan siis on syytä ymmärtää, kun helposti tunnistettava aihe vilahtaa. Ja sehän vilahtelee musiikissa milloin missäkin. Yksi tunnetuimpia esimerkkejä on Hector Berliozin Fantastinen sinfonia, mutta Dies irae esiintyy niinkin yllättävässä yhteydessä kuin Rahmaninovin Paganini-rapsodiassa. Piano soittaa sitä seitsemännessä muunnelmassa ja aiheeseen palataan vielä myöhemminkin. Kuulija saa sitten tulkita, mitä tarkoittaa maailman tuhon ilmaantuminen keskelle virtuoositeosta. Dies iraen esiintymiä kuultiin keskiviikkona myös Saint-Saensin Kalmantanssissa ja Ysayen sooloviulusonaatissa nro 2, ja selkeästi aihe vilahteli myös Brahmsin es-molli-intermezzossa. Aihe on levinnyt populaarikulttuuriinkiin. Esimerkiksi elokuvan Hohto alussa tällainen Dies irae luo kauhutunnelmaa.
Rahmaninovin Paganini-rapsodia kuultiin todennäköisesti Kuhmossa nyt ensimmäisen kerran. Kun festivaalin taiteilijoista kootun mahtavasti soivan orkesterin solistina oli loistava Nino Gvetadze, koettiin yksi alkuviikon huipennuksia. Samalla kävi selväksi, miksi arvostelijat ovat olleet innoissaan Klaus Mäkelän kapellimestarintaidoista. Hän teki todellisen taikatempun saadessaan tilapäiskokoonpanon soimaan yhteen kuin se olisi ollut vakinainen orkesteri.
Jos ette sattuneet kuulemaan tätä esitystä, voitte saada käsityksen Nino Gvetadzen Rahmaninov-soitosta vaikka viime toukokuussa kuvatusta videosta, jossa tulkittavana on Rahmaninovin kuuluisa Preludi. Sunnuntaina on muuten mahdollisuus kuulla hänen ajatuksiaan, sillä hän on vieraana aamun esittelytilaisuudessa Salakamarissa. Aion ainakin itse olla paikalla.

Festivaalitunnelma lämpenee

Vanessa Szigeti  on selvästi pääsemässä vauhtiin. Kuva Stefan Bremer.

Mitä tehdä, kun lentokenttä menee kiinni ja taiteilijoita yölennolta hakeva auto jää pysäköintipaikan puomin taakse? Entä miten saadaan torjuttua ennennäkemätön lentomuurahaishyökkäys majoitustiloissa? Tässä vain pari esimerkkiä yllättävistä ongelmista, joihin festivaalijärjestäjä voi törmätä. Yleisön ei näistä huolista tarvitse välittää. Tärkeintä on, että pianisti on saatu jollain keinolla puomin ohi, tuotu Kuhmoon, saatu varjeltua muurahaisilta ja tuotu lavalle. Kun musiikki alkaa, kaikki muut huolet unohtuvat, niin katsojien kuin järjestäjienkin.
Tänään yritän päästä kuulemaan kahta konserttia, joissa liikutaan itämaisissa tunnelmissa. Erityisesti odotan iltakonserttia, jossa kuullaan sekä Juha T. Koskisen uuden jousikvarteton kantaesitys että kiinalaista pipa-soitinta. Sitä kuulin ensimmäisen kerran viime kesänä ja ihastuin tähän herkkään kielisoittimeen. Ja kuullaanhan tänään myös Sibeliuksen Metsänhaltija. Jos Sibeliusta 150-vuotisjuhlavuonna tulikin kuultua kohtalaisen paljon, nyt mestaria jo suorastaan kaipaa.
Tänään koettiin festivaalin ensimmäiset saderyöpyt ja ukkonenkin jyrähteli. Nyt aurinko paistaa jälleen eikä mikään voi estää festivaalitunnelmaa lämpenemästä.

Aloitus lupasi hienoa festaria

Tällä kertaa festivaali aloitettiin puheella, kun Vladimir Mendelssohn kertoi kesän ohjelmasta.

Kerrankin pääsin aloittamaan koko festivaalin! Ensimmäinen tapahtuma oli nimittäin tilaisuus, jossa Vladimir Mendelssohn kertoi kesän ohjelmasta ja sain toivottaa hänet ja yleisön tervetulleeksi. Pohdin pitkään, millä sanoilla aloittaisin 47. Kuhmon Kamarimusiikin. Historiaanhan voi päästä muutamilla osuvasti valituilla sanoilla. Olisiko tunnetuista klassikoista apua? "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri askel ihmiskunnalle". Liian vaatimatonta. "I have a dream." No mutta Kuhmossahan unelmat ovat jo toteutuneet. Näitten lisäksi ainoa kuuluisa repliikki, jonka muistin, oli "Houston, we have a problem." Sekään ei oikein istunut tilanteeseen. Sanoin siis "hyvää iltaa". Ja sen jälkeen annoin puheenvuoron Mendelssohnille, jolta mieleen painuvat sanat eivät lopu kesken.
Vladimir Mendelssohn puhui ja keskusteli kunnes oli mentävä muistuttamaan häntä siitä, että minuutti sitten alkoi harjoitus, jossa hänenkin pitäisi soittaa. Tilaisuudessa mukana ollut kuhmolaisyleisö sai entistä paremman käsityksen kesän ohjelmasta - ja vielä pari vinkkiä seuraavastakin kesästä.
Ilta jatkui ensimmäisellä konsertilla, joka ilahdutti monella tavalla. Lavalla nähtiin kokeneita huippuammattilaisia ja sydämellä soittavia nuoria muusikoita, kuten Jonathan Roozeman ja Senja Rummukainen. Kuultiin tuttuja klassikoita kuten Tshaikovskin Muistoja Firenzestä. Ja niinkuin Kuhmossa on tapana, myös jotain aivan uutta. Tällä kertaa yllätyksen tarjosi säveltäjä nimeltä Heiner Goebbels. Laura Mikkola, Kazutaka Morita ja Hannu-Pekka Björkman tarjosivat sytyttävän kokemuksen. Draamaa, rytmiä, jännittäviä sointeja, teatterimusiikkia parhaimmillaan. Alunperin Surrogate cities on orkesterisävellys, mutta etenkin Laura Mikkolan pianonsoitto oli niin sähköistä, että sovitus kuulosti jopa paremmalta kuin alkuperäinen. Suomessa Goebbels lienee vielä jokseenkin tuntematon, vaikka onkin tehnyt jo pitkän uran ja saanut monia palkintoja. Jos haluatte kuunnella teoksen Surrogate cities kokonaan, se löytyy tästä linkistä.
Kun maanantaina vielä paistoi aurinkokin, alkoi näyttää todennäköiseltä, että edessä on erittäin onnistunut festivaali, jälleen kerran.

Jännittävä päivä

Edes islantilainen jalkapalloyleisö ei ole yhtä fanaattista kuin kansainvälinen kamarimuusikkojoukko. Kuva Stefan Bremer.

Illalla Kuhmossakin jännitetään jalkapallon EM-finaalia. Voittaako suuri ja mahtava Ranska vai yllättääkö pieni mutta taitava Portugali?
Onhan tämä ilta toki jännittävä musiikillisessakin mielessä. Sellisti Thomas Demenga joutui perumaan tulonsa viime hetkellä ja tänä iltana hänen piti soittaa kaksi Bachin soolosellosarjaa. No, Kuhmossahan tällainen ei ole mikään ongelma, sillä hienoja taiteilijoita riittää, ja heillä on sopivaa ohjelmistoa. Tunnelmallisessa siunauskappelissa kuullaan Bachia alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta nyt esiintyjinä ovat cembalisti Petteri Pitko, sellisti Beata Antikainen ja gambansoittaja Mikko Perkola.
Jännittävää omalta kohdaltani on tietysti se, miten ensimmäinen uuden mallin mukainen konserttiesittelymme sujuu. Nyt vieraana on Vladimir Mendelssohn, joka lentää aamupäivällä Kajaaniin, jää sinne harjoituksiin, soittaa konsertissa, tuodaan Kuhmoon ja suoraan puhumaan, minkä jälkeen hänellä on kymmenen minuutin paussi ennen seuraavia harjoituksia. Ja vastaavaa työtahtia jatkuu seuraavat kaksi viikkoa. Jäähän harjoitusaikatauluun sentään muutamia vapaitakin hetkiä. Silloin hän suunnittelee seuraavan vuoden juhlaa.
Jalkapallo-ottelu vaikuttaa myös taiteellisen johtajan aikatauluihin. Muusikot nimittäin haluaisivat mieluummin harjoitella vaikka aamuyöstä kuin jättää finaalin väliin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Vivaldin Vuodenajat soivat puolenyön jälkeen.
Kuten pari vuotta sitten MM-kisojen aikaan, nytkin on järjestetty yhteiskatsomo. Ranskalaisia muusikoita on Kuhmossa perinteiseen tapaan runsaasti, mutta portugalilaisia ei tänä vuonna lainkaan, joten fanien välisiä nyrkkitappeluita ei siis tarvitse pelätä. Mutta entä jos Ranska häviää? Silloin saattavat ranskalaisten taiteilijoiden tunteet kuohahtaa, ja sitten aletaankin konserttisalissa soittamisen sijasta rakentaa Kainuuntielle barrikadeja selloista ja heitellä poliiseja klarineteilla.

Pikkukaupungista musiikin metropoliksi

Rajavyöhykkeellä karhu heristää jo korviaan: kirkolta päin kantautuu taas kerran outoja ääniä. 

Etelässä taivas on musta, mutta aurinko loistaa vielä korkealla Lammasjärven yllä. Konserttipaikat ovat valmiina, muusikot hakevat polkupyöriään toimistolta, vanhat tutut tapaavat talvikauden jälkeen, tervehdyksiä, halauksia, iloista odotusta. Toimistossa tehdään vielä viimeisiä järjestelyjä yhden esiintyjän vaihduttua viime hetkellä, mutta kun Bachin koraalipreludin "Baabelin virtain vierillä" ensimmäinen sävel soi huomenna klo 19, kaikki on kunnossa. Kuhmo muuttuu jälleen kerran hiljaisesta pikkukaupungista musiikin metropoliksi.
Alku on aina yhtä jännittävää, sillä jokainen päivä on erilainen eivätkä sen paremmin muusikot kuin yleisökään voi tietää tarkkaan, mitä päivän mittaan tapahtuu. Olen saanut vaikuttaa Kuhmossa vuodesta 1985 ja ollut monenlaisissa tehtävissä. Tänä vuonna on kuitenkin edessä jotain aivan uutta. Joka aamu joku festivaalin esiintyjistä on lupautunut kertomaan päivän konserteista ja omista esityksistään, ja vaikka Kuhmon muusikot ovat taatusti asiansa osaavia ja sanavalmiita esiintyjiä, pitää tilaisuuksissa jonkun olla johdattelemassa. Sellaisen tehtävän olen saanut, enkä todellakaan voi etukäteen olla varma, mitä kaikkea tapahtuu. Toivon, että juontajan ja esiintyjän välille syntyy kamarimusiikillinen yhteys ja tilaisuudesta tulee yleisölle antoisa.
Sarja alkaa huomenna klo 17.30 Kuhmo-talossa, kun Vladimir Mendelssohn esittelee koko festivaalin. Jos olette paikalla, kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan. Vladimir Mendelssohn on paitsi loistava muusikko, myös vangitseva puhuja, oli aihe mikä tahansa. Veikkaan, että pelkässä musiikissa ei pysytä. Eiköhän huomennakin ajatus ole vapaa kuin hiirihaukka, kuten Konsta Pylkkänen aikanaan asian ilmaisi.

Eturivissä on tyhjä paikka

Jälleen yhden festivaaliesiintyjän tie on johtanut Kuhmosta sateenkaaren tuolle puolen. Kuva Stefan Bremer. 

Yleisö kohtaa pian taas vanhoja tuttuja muusikoita, monet vuosia kamarimusiikkijuhlilla käyneet kuulijat tunnistavat jo toisensakin, Kuhmoon tullaan kuin kotiin koko pitkän talven kestäneen poissaolon jälkeen.
Yksi paikka eturivissä on nyt kuitenkin tyhjänä. Harry Halbreichia ei enää Kuhmossa nähdä.
Belgialainen musiikintutkija Harry Halbreich (9.2.1931-27.6.2016) piti Kuhmossa joka-aamuisia teosesittelyjä vuosien ajan. Monille kuulijoille ne olivat välttämätön päivänavaus, sillä Halbreich todella tiesi mistä puhui. Hän oli kirjoittanut useita kirjoja ja käsitellyt niissä mm. Claude Debussyta, Arthur Honeggeria ja Olivier Messiaenia.
Kävin kuuntelemassa muutaman kerran Halbreichin esittelyjä. Ainoa muistiinpano, minkä hänellä koskaan näin, oli festivaalin ohjelmakirja. Siitä hän katsoi, mitä konserteissa soitetaan ja alkoi puhua. Hän näytti tietävän kaiken niin säveltäjistä kuin teoksistakin.
Viime kesän festivaaleilta Harry Halbreich joutui jo jäämään sairautensa vuoksi pois. Lyhyellä varoitusajalla korvaavia teosesittelyjä ei pystytty enää millään järjestämään, eikä Harry Halbreichia tietysti millään olisi voinut korvatakaan. Koska yleisö oli kuitenkin paikalla eikä peruutuksista ehditty kaikille saada tietoa, pidin itse kesän ensimmäisen teosesittelyn. Kaikki esiintyjät tietävät, että esityksen pitää näyttää helpolta ja aivan kuin siinä hetkessä syntyneeltä. Ja se taas vaatii paljon työtä ja valmistelua. Ei Halbreichkaan toki tullut esittelyjä tuosta vain pitämään, vaikka se niin helpolta näyttikin. Yleisö oli kiinnostunutta, mutta muiden töiden vuoksi en millään pystynyt jatkamaan esittelyjä, niin paljon niiden eteen olisi pitänyt ehtiä tehdä.
Tämän vuoden festivaalia suunniteltaessa tiedettiin valitettavasti, että Harry Halbreichin kokemusta ei voitaisi käyttää. Nyt onkin päädytty aivan uudenlaiseen ratkaisuun. Joka aamu joku festivaalin taiteilijoista kertoo päivän ohjelmasta otsikolla Musiikin ytimessä. Toivottavasti nämä tilaisuudet avaavat yleisölle uusia näköaloja tuttuihinkin teoksiin.
Kuhmon Kamarimusiikin yleisö muistaa kiitollisuudella kaikkitietävää musiikintutkijaa. Kuhmossa hänen esittelyjään ei enää kuulla, mutta eiköhän viisasta puhujaa tarvita myös siellä jossain, missä Oleg Kagan, Arto Satukangas ja muut Kuhmosta ikuisuuteen siirtyneet taiteilijat soittavat taivaallisen upeita konserttejaan.