Muistojen paikka

Ovatko auringonlaskut Kontion koulun pihalla pian menneisyyttä? Kuva Juuso Westerlund.

Mikä on ollut Kuhmon Kamarimusiikin merkittävin yksittäinen ajankohta? Varteenotettava ehdokas on 3.8.1974 klo 18. Sillä hetkellä Seppo Kimanen astui kuuluttamaan, kompastui rähmälleen, nousi ylös ja sanoi: "Tämä oli kuuluisa kappale Kimasen lento." Yleisö räjähti nauramaan. Tämän jälkeen kaikki oli mahdollista. Iltamat olivat syntyneet ja aivan erityinen hauskan ja vakavan yhdistelmä nosti festivaalin maailmanmaineeseen.
Tämä tapahtui uuden koulun voimistelusalissa, ja sen jälkeen siinä salissa on naurettu paljon ja joskus itkettykin, siellä on valvottu läpi yön, siellä on särkynyt soittimia ja sydämiä.
Kontion koulun sali on yksi Suomen kulttuurielämän merkittäviä paikkoja. Sen henkinen merkitys on ollut niin suuri, että sen kuuluisi olla Unescon maailmanperintölistalla.

Pavel Vernikov on nähnyt viihtyisämpiäkin pukuhuoneita, mutta silti Kontion koulu on hänelle kuin musiikin kirkko.
Kuva Stefan Bremer. 

"Akustiikka on niin ja näin, mutta kun se oli täynnä yleisöä ja kollegoja, se oli kuin musiikin kirkko", muistelee viulisti Pavel Vernikov.
"Siellä on jotain pyhää."
"Minä pidän koulun akustiikasta", pianisti Juhani Lagerspetz arvioi.
"Se on aina ollut semmoinen tila, joka tuo musiikin lähelle paremmin kuin isossa salissa. On hämmästyttävää, että se sattuu olemaan akustisesti näin hyvä tila."
Sali valmistui 1974, festivaalin kannalta juuri oikeaan aikaan. Ensimmäiset oppivuodet olivat takana ja uusi konserttipaikka siivitti juhlan huikeaan nousuun. Seuraavana vuonna päästiin mukaan Finland Festivals -ketjuun ja alkoi kuulijamäärän jatkuva kasvu.
Nyt Kontion koulun salin kohtalo on vielä avoin. Purkamispäätös on tehty, ja on mahdollista, että Kuhmon Kamarimusiikki ei pääse viettämään 50-vuotisjuhliaan perinteikkäimmässä salissaan. Kuhmolaiset eivät kuitenkaan ole antaneet periksi. Täällä on viisaita ihmisiä, jotka ymmärtävät historian ja henkisten arvojen merkityksen ja puolustavat niitä sitkeästi. Purkamispäätöksestä tehty valitus on antanut kaikille lisää miettimisaikaa.
Tänään saatetaan kokea viimeinen konsertti koululla. Omaan ohjelmaani valitsin kuitenkin eilisen Beethoven-konsertin. Jos Kontion koululle piti jättää hyvästit, niiden piti tapahtua juuri näin. Parasta mahdollista kamarimusiikkia, lavalla jo 35 vuotta tässä salissa esiintynyt Juhani Lagerspetz, ensimmäistä kertaa Kuhmossa käynyt Nikita Boriso-Glebsky, viime vuosina paljon täällä esiintynyt Yuval Gotlibovich ja musiikin tulevaisuutta edustava loistava sellisti Klaus Mäkelä. Hienompaa soittoa ei olisi voinut toivoa, siinä oli kaikkea, mitä tässä salissa vuosikymmenien aikana on kuultu, taituruutta, syvyyttä, taitoa, sointia, joka on samaan aikaan pehmeä ja voimakas, muusikoiden ja yleisön hengitystä samaan tahtiin. Ja lopuksi huutoja, aplodien myrsky, tömistystä. Ehkä ihmiset kohdistivat osan suosionosoituksista salille. Niin paljosta me olemme sille kiitollisia.

Minuuteissa ehtii paljon

Prinsessa Ruususen kertojasta Don Giovanniksi. Jaakko Kortekankaalla oli Kuhmossa monta roolia.
Kuva Stefan Bremer. 

Olin jo tilannut annoksen, kun puhelin soi. Oikeastaan sitä ei tarvinnut edes tilata, riitti kun nyökkäsin keittiömestarin katsoessa saliin.
"Ehtisitkö jossain välissä muokata kertojan tekstejä minulle luontevammiksi?" Jaakko Kortekangas kysyi.
"Huomenna sopii."
"Mutta konsertti on tänään."
Katsoin kelloa. Se oli jo vartin yli puolenpäivän.
"Joskus iltapäivällä voisin ehtiä."
"Mutta konsertti on kahdelta."
Haukiburgerini tuli. Jälleen kerran joutuisin unohtamaan haaveet sen syömisestä hitaasti nautiskellen.
Kun pääsin toimistolle, Jaakko Kortekangas oli jo odottamassa. Tekstiä oli monta sivua. Italiankielinen riimitelty teksti oli kyllä käännetty suorasanaiselle suomelle, mutta se olisi pakko muokata alkutekstistä lähtien lähes kokonaan puheenomaisemmaksi. Ja sitä oli paljon.
Kirjoitin tietokoneelle, Kortekangas kokeili vieressä saman tien, miltä teksti tuntuisi puhuttuna, millaisella äänellä eri repliikit pitäisi lausua, missä pitää taukoja, yritimme löytää merkityksiä joidenkin runollisen epäselvien ilmausten takaa, työstimme, työstimme.
Tarinassa kello pysähtyi, mutta tosielämässä se eteni armottomasti. Ja lopulta ruudulla oli viimeinen lause, jonka tekstissä sanovat nukketeatterin näyttelijät: "Pikkurahasta, aivan mitättömästä palkkiosta me kumarramme Ilolle".
Tulostin alkoi sylkeä papereita kun kello oli kolmea minuuttia vaille kaksi.
Silloin huomasin ohjelmasta, että konsertti alkaakin vasta vartin yli. Olimme siis kiirehtineet aivan turhaan. Mutta nyt kertojalle jäisi ainakin hyvin aikaa harjoitella repliikkinsä.
Ja niin konsertti käynnistyi. Ensin Tshaikovskin Prinsessa Ruususta, ja sitten Respighin marionettiooppera Prinsessa Ruusunen. Jaakko Kortekangas esitti kertojan roolin erehtymättömän varmasti ja ilmeikkäästi kuin sitä olisi hiottu tuntien ajan.
Ruususen linnassa aika pysähtyy, Kuhmossa se venyy niin, että minuuteissa ehtii saman kuin muuallla tunneissa.

Vireitä 300-vuotiaita

Salakamarissa oli torstaina soittimia, joiden rahallista arvoa on vaikea edes mitata. Kasmir Uusituvan käsissä Stradivarius. Kuva Stefan Bremer. 

On tämä ihmeellistä! Tuossa soi 300 vuotta sitten Cremonassa valmistettu viulu ja lumoaa edelleen sävykkäällä äänellään. Ja siinä vieressä hymisee täyteläisellä äänellään vielä vanhempi Milanossa tehty sello. Verrataanpa nykyajan hienoimpiin saavutuksiin: miten hyvin mahtaa toimia kallein ja paras nykyajan tietokone 300 vuoden kuluttua? Todennäköisesti jo kymmenen vuoden päästä se on vanhentunut.
Kasmir Uusitupa, Leena Jaakkola, Riina Pirilä ja Klaus Mäkelä esittelivät aamulla soittimiaan Salakamarissa ja ihastuttivat yleisöä, joka kerrankin pääsi katsomaan ja kuulemaan näitä ihmeellisiä käsityötaidon mestarinäytteitä lähietäisyydeltä. Tällaisiin soittimiin on tietysti aniharvalla varaa, mutta onneksi meillä on säätiöitä, jotka lainaavat soittimia. Nämä soittimet ovat OP-ryhmän taidesäätiön kokoelmasta. Kokoelman todellinen helmi on Stradivarius lisänimeltään Iiriläinen.
Iiriläisen tarina on melkoinen. Suomalainen Harry Wahl oli hankkinut sen kokoelmaansa, joka oli vähällä jäädä Viipurissa talvisodan jalkoihin. Viulisti Onni Suhonen pelasti viime hetkellä osan kokoelmasta, joukossa juuri tämä erinomainen Stradivari. Sittemmin Wahlin jälkeläiset myivät viulun Yhdysvalloissa, ja kun vuonna 1986 Yoshiko Arai kuuli sen tulleen myyntiin, taidesäätiö onnistui ostamaan sen takaisin Suomeen.
Kaikille arvoviuluille ei käy näin hyvin. Joitain jäljelläolevista yli kuudestasadasta Antonio Stradivarin viuluista on varastettu ja kateissa. Viimeksi korealaisen viulistin yli miljoonan arvoinen Stradivarius varastettiin rautatieasemalla Lontoossa 2010, mutta se onneksi löydettiin muutaman vuoden päästä. Varkaat eivät ilmeisesti olleet alan huippuasiantuntijoita, sillä he olivat yrittäneet kaupata viulua sadalla punnalla.
Uuteen soittimeen tottuminen vie hyvinkin vuoden, mutta joskus on pakko tottua nopeammin. Niin kävi Sergei Maloville viime sunnuntaina. Kesken Beethovenin septeton esityksen Malovin viulusta katkesi kieli. Yleisössä ollut Leena Jaakkola toi saman tien oman viulunsa ja Malov jatkoi sujuvasti soittamista. Viulun kieltä ei kukaan sentään liene vaihtanut kesken esitystä, mutta muun musiikin puolella tällainenkin temppu on nähty. Youtubessa on nähtävissä konserttitaltiointi, jossa blueskitaristi B.B. Kingin kitarasta katkeaa kieli, avustaja tuo varakielen, King jatkaa laulamista ja vaihtaa samalla kielen kaikessa rauhassa eikä esitys katkea hetkeksikään.
Muuallakin siis sattuu outouksia kuin Kuhmossa. Yksi kuuluisa sattumus tapahtui pianisti Maria Joao Piresille orkesterin kanssa. Esitettävänä oli Mozartin pianokonsertto ja kaikki oli hyvin, kunnes orkesteri alkoi soittaa ja Pires tajusi kauhukseen, että orkesteri soittaa eri konserttoa kuin hänen oli tarkoitus esittää. Pianisti sanoi asiasta kapellimestarille, joka kuitenkin jatkoi ja käski Piresin soittaa, olihan hän joskus esittänyt tätäkin konserttoa. Pires keskittyi tiukasti, ja kun pianon osuus alkoi, kuultiin täydellisen loistavaa soittoa ulkomuistista. Tämäkin muuten Youtubessa, löytyy vaikkapa hakusanoilla Pires ja wrong concerto.

Jouset soivat uudessa salissa

Näin komealta näyttää Tuupalan uudessa salissa. Kuva Stefan Bremer.

Heti alkuun hyviä uutisia: Tuupalan koulun uusi sali on mainio kamarimusiikkisali. Sitä kokeiltiin eilen ensimmäistä kertaa jousisoittimilla ja pianolla. Istuin aivan perällä ja kuulin kaiken erinomaisesti. Vaikutelma oli samantapainen kuin Kontion salissa: musiikki ja esiintyjät tuntuivat olevan aivan lähellä. Vielä tietysti kaivataan monenlaista säätöä ja akustiikan kokeiluja, mutta nyt on jo selvää, että Kuhmossa on uusi konserttikäyttöön sopiva sali. Kontion salia kaikkine muistoineen ei tietysti mikään voi korvata, mutta ainakin Tuupalan toimivuus helpottaa mahdollista luopumista Kontiosta.

Tänään Jaakko heittää järveen kylmän kiven. Muusikot harjoittelivat toimenpidettä hyvissä ajoin. Kuva Stefan Bremer. 

Hillitön kuumuus jatkuu ja jatkuu. Se ei kuitenkaan näytä lamaannuttaneen ihmisiä, sillä konserteissa on ollut tasaisen paljon kuulijoita ja tunnelma on pysynyt korkealla. Tänään odotetaan erityisellä mielenkiinnolla Olivier Messiaenin Aikojen lopun kvartettoa. Sitä on soitettu Kuhmossa lähes yhtä säännöllisesti kuin Forelli-kvintettoa. Ensimmäisen kerran se toteutettiin 1977 ja siitä lähtien se on ollut eniten esitetty moderniksi musiikiksi laskettava teos. Joka kerta kvartetto on erilainen, ja tänään sen soittaa joukko niin hienoja muusikoita, että pakko on käydä kuuntelemassa taas kerran.
Ja lopuksi vielä Kuhmo-talon johtajalta saamaani täydennystä eilisen blogin tietoihin eniten rönttösiä syöneestä muusikosta. Kun Kuhmo-taloon nauhoitettiin Aulis Sallisen soittama sisäänsoitto, muusikkona oli juuri tuo syömisessäkin kunnostautunut Stephen Burns. Hän oli niin mieltynyt rönttösiin, että halusi sellaisen nauhoituksen palkkioksi. Luonnollisesti hän ei olisi riittävän suurta määrää herkkuruokaansa saanut kuljetettua ja säilytettyä, joten hän päätyi mainioon ratkaisuun. Kuhmo-taloon myytiin juuri silloin nimikkotuoleja, mutta Kuhmon hengen mukaisesti Stephen Burns ei halunnut omaa nimeään ikuistettavaksi, vaan suosikkileivonnaisensa nimen. Ja niin yksi salin tuoleista siis omistettiin rönttöselle.

Moni on varmaan huomannut tämän nimen tuolissa, mutta harva tietää sen alkuperän. 

Ennätyksiä

Lauluyhtye Åtta valitsi ennätyksellisen kuumuuden vuoksi harjoituspaikakseen Lammasjärven. Kuva Stefan Bremer. 

Vaikka festivaali on vielä kesken, uuden ennätyksen synnystä voi olla varma. Kuhmon Kamarimusiikin keskilämpötila on korkeampi kuin koskaan ennen. Helteisiä festivaaleja toki on ollut, mutta koskaan ei ole koettu tällaista, että yölläkin lämpötila pysyy parinkymmenen asteen tuntumassa. Lammasjärven vesikin oli tänä aamuna 22-asteista.
Ennätyksiä on rikottu 50 vuoden aikana jatkuvasti ja varmaan rikotaan vielä tulevaisuudessakin. Jotkin ovat kuitenkin yhtä saavuttamattomia kuin vuodesta 1972 voimassa ollut Lasse Virenin 5 000 metrin Suomen ennätys. Pelkään pahoin, että vuoden 1999 yleisöennätystä ei pystytää tavoittamaan. Tuolloin festivaalilla kirjattiin yhteensä 49 300 konserttikäyntiä. Konserttejakin oli silloin lähes sata, joten aivan näihin lukemiin on vaikea päästä.
Samana 30-vuotisjuhlavuonna tehtiin pari muutakin ennätystä. Yhden ainoan päivän aikana festivaalilla järjestettiin peräti 12 eri tilaisuutta, joista yksi oli esittelytilaisuus ja kaksi oppilaskonsertteja. Ensimmäinen konsertti alkoi klo 11 ja viimeinen klo 23. Tuo historiaan jäävä päivä oli keskiviikko 28.7. Lisäksi ennätysten kirjaan olisi päästy maailman suurimmalla rönttösellä, josta puhallettiin kynttilät juhlakonsertissa.
Ennätys pianistien määrässä tehtiin 2004, jolloin teemana oli piano. Kuhmossa esiintyi silloin yhteensä 24 pianistia. Oli Kuhmossa muutakin kuin pianomusiikkia, sillä ennätys tehtiin myös jousikvartettien määrässä: juhlilla soitti 12 jousikvartettia.
Kuhmon historian mittavin konsertti oli 1989. Festivaalin 20-vuotisjuhlaa vietettiin järjestämällä 24 tuntia kestävä konsertti, joka alkoi 29.7. klo 18. Lippuja myytiin kuuden tunnin jaksoihin, mutta 247 kuulijaa osti lipun koko vuorokaudelle. Ehkä joku myös kuunteli kaiken. 
Pisin yksittäinen teos puolestaan kuultiin Kuhmo-talon ensimmäisenä esityksenä 1993. Erik Satien pianokappale Vexations alkoi 16.7. kahdeksalta aamulla ja päättyi 17.7. klo 1.40. Esitykseen tarvittiin toistakymmentä pianistia, jotka vaihtoivat vuoroa saumattomasti. Tätä kappaletta kukaan ei tiettävästi kuunnellut kokonaan.
Ennätyksellisin ero alkuperäisen suunnitelman ja toteutuneen välillä koettiin 1984. Peking-oopperaa esittämään kutsuttiin neljä kiinalaista taiteilijaa. Erinäisten neuvottelujen ja käänteiden jälkeen Kuhmoon ilmaantui 28 kiinalaista.
Ja lopuksi vielä aivan olennainen ennätys. Tiettävästi eniten rönttösiä syönyt muusikko on amerikkalainen trumpetisti Stephen Burns. Tultuaan ensimmäistä kertaa Kuhmoon 1987 hän mieltyi  ruiskuorisiin puolukkapiirakoihin niin paljon, että söi niitä kerralla peräti 18.

Päivä ilman muutoksia

Improvisoidessa musiikki syntyy juuri tässä hetkessä ja katoaa saman tien. Gareth Lubbe ja Marcelo Nisinman loivat sunnuntaiaamuna musiikkia yleisön antamista aiheista. 

Olipa taas aloitus päivälle! Gareth Lubben piti esitellä päivän ohjelmaa ja niin hän kyllä tekikin, mutta hän oli ottanut mukaan myös Marcelo Nisinmanin ja he innostuivat improvisoimaan. Ja kun Lubbe kaiken lisäksi esitteli myös yläsävellauluaan, elettiin jälleen kerran sellaisia hetkiä, joita ei juuri samanlaisina voi missään muualla kokea.
Ovat nämä kyllä ihmeellisiä soittajia. Tuosta vain aletaan soittaa Bachin teeman perusteella tai  yleisön esittämän aiheen pohjalta. Lopuksi ehdotettiin vielä aiheeksi Kuutamosonaattia ja sekin irtosi alttoviulun ja bandoneonin voimin ja aivan uudenlaisena.
Huomaan että tämän blogin otsikossa voisi lukea joka päivä "yllätys". Kymmenien vuosien jälkeenkin eri puolilta maailmaa tulevien huippuluokan muusikoiden kohtaamiset tuottavat odottamattomia lopputuloksia. Lubbe on Etelä-Afrikasta ja Nisinman Argentiinasta mutta musiikin kieli on selvästi yhteinen.
Henkilökunta koki myös yllätyksen aamulla. Silloin ilmoitettiin, ettei tälle päivälle ole tulossa yhtään muutosta. Muistan myös viime kesältä yhden tällaisen päivän, mutta yleensä aina on jotain pientä täsmennettävää. Takavuosina Iltasoitossa olikin aina varoitusteksti "muutokset mahdollisia ja jopa todennäköisiä".
Suuria muutoksia toki tulee harvoin, sellaisia kuin viime viikolla sellistin äkillisen poisjäännin seurauksena. Pienikin muutos voi aina aiheuttaa ketjureaktion. Festivaalin historian vaikein tilanne koettiin kesällä 1990. Oleg Kagan kuoli juuri ennen festivaalin alkua. Kaganin vakava sairaus oli kyllä tiedossa, joten hänen poisjäämiseensä osattiin varautua. Menehtyminen tarkoitti kuitenkin myös Natalia Gutman poisjääntiä, ja tietenkin Kaganin ystävät halusivat hautajaisiin kesken festivaalin. Kun kahdeksan keskeistä taiteilijaa poistui festivaalilta, seurauksena oli todellinen kaaos, jonka selvittelyyn vuorokauden tunnit eivät tahtoneet riittää. Kun haastattelin Seppo Kimasta, hän muisteli juuri vuoden 1990 festivaalia uransa vaikeimpana: "Se oli negatiivisuudessaan henkisesti niin musertava".
Joskus on koettu sellaisiakin muutoksia, joissa onni on potkaissut heti epäonnen jälkeen. Vuonna 1994 piti kantaesittää Veli-Matti Puumalan jousikvartetto. Teos oli valmistunut hyvissä ajoin ja lähetetty eräälle ulkomaiselle jousikvartetille. Kvartetti tuli Kuhmoon kolme päivää ennen konserttia  ja ilmoitti, ettei ole oppinut kappaletta, se oli liian vaikea. Mitä tehdä? Paikalla oli Uusi Helsinki -kvartetti, ja nuotteja näytettiin heille. Kvartetissa soittivat tuolloin Suomen parhaat nuoret muusikot ja he alkoivat harjoitella. Kolmen päivän kuluttua teos esitettiin, eikä Kuhmossa ole koskaan kuultu yhtä mahtavaa kantaesitystä. Soittajilla ei ollut mitään menetettävää, ja esitys oli täynnä hurjaa voimaa. Yleisö räjähti tietenkin suosionosoituksiin ja nuori säveltäjä sai olla tyytyväinen teoksensa saamalle lentävälle lähdölle. Kyseistä ulkomaista kvartettia ei kyllä ole Kuhmossa tuon jälkeen näkynyt, Uusi Helsinki -kvartetti taas on kutsuttu sitäkin useammin.

Amerikkalaisia yllätyksiä

Christoffer Sundqvist ja Klaus Mäkelän johtama orkesteri vastasivat yhdestä tämän kesän festivaalin huippuhetkistä.
Kuva Stefan Bremer.

Enpä olisi uskonut, että Kuhmon tämän kesän sytyttävimmät elämykset tulevat amerikkalaisten säveltäjien konsertoista. Niin vain on käynyt. Ensin sunnuntaina Philip Glassin viulukonsertto ja eilen Aaron Coplandin klarinettikonsertto sekoittivat Kuhmo-talon yleisön.
Kummassakin tapauksessa huomattava ansio yllättävästä tehosta kuului esittäjille. Sunnuntaina loisti solistina Daniel Rowland ja eilen Christoffer Sundqvist, jonka klarinetin sävykirjo on käsittämättömän rikas. Hän sai konserton sykkimään niin, että asiasta tietämättömätkin arvasivat konserton olevan alun perin Benny Goodmanille sävelletty. Yhteissoitossa tapahtui sama ihme kuin ennenkin Klaus Mäkelän johtaessa: eri puolilta Eurooppaa tulleista muusikoista koottu orkesteri soikin aivan kuin pitkään yhdessä soittanut kokoonpano.
Tämä on yksi niitä tekijöitä, jotka saavat yleisön tulemaan Kuhmoon vuosi vuoden jälkeen: kokenutkin kuulija saatetaan joskus päästä yllättämään. Tällä viikolla yllätykset ovat olleet pelkästään myönteisiä ja kaikki konsertit ovat olleet tasaisen hyviä.
Yllättävä on ollut säätilakin. Pitkän Kuhmohistoriani ajalta en muista toista festivaalia, jonka aikana helle olisi jatkunut näin sitkeästi. Tänään tuli hiukan vettä ja lisää on luvassa, mutta lämpömittarit näyttävät silti juuttuneen paikalleen niin pitkälle kuin ennusteet ulottuvat.
Asianmukaisissa sisätiloissa pidettäviin konsertteihin säätila ei vaikuta ratkaisevasti. Ensimmäisellä festivaalilla vuonna 1970 Kuhmossa kyllä aiottiin järjestää ulkoilmatilaisuuskin. Paikkana piti olla kesäteatteri ja ajankohta oli perjantai 24.7. Edellisenä päivänä oli kuitenkin sadetta ja ukkosta, ja kun lämpöäkin oli vain 13 astetta, Vivaldia, Crusellia ja Beethovenia päätettiin soittaa sisätiloissa.
Sen jälkeen Kamarimusiikin ainoat ulkoilmatilaisuudet ovat olleet jalkapallo-otteluita. Niitäkään ei enää ole järjestetty sen jälkeen kun Danel-kvartetin alttoviulisti vuonna 2005 teloi polvensa ottelun tiimellyksessä ja vietti loppufestivaalin sairaalassa. Tuolloin tehtiin edelleen voimassa oleva päätös, jonka mukaan ammattimaiset kamarimuusikot eivät pelaa jalkapalloa eivätkä ammattimaiset jalkapalloilijat soita kamarimusiikkia. Tämä on kummassakin tapauksessa myös yleisön etu. 

Nostalgiaa

Konstantin Bogino on kuulunut erottamattomasti Kuhmoon jo vuodesta 1985. Kuva Stefan Bremer. 

Suurta, täyteläistä sointia, rauhaa, aikaa syventyä sointuihin, aikaa uppoutua tunnelmaan. Kun Konstantin Bogino soittaa Rahmaninovin preludia Kontion koulun salissa, kuulija uppouituu väkisinkin syvälle nostalgiaan. Juuri tällaista oli silloin muinoin, kun sekä Bogino että minä  aloitimme pitkän suhteemme Kuhmon Kamarimusiikin kanssa. Bogino on toki vanhentunut, ja niin ehkä minäkin, mutta muuten saatoin palata täysin vuoteen 1985. Juuri näin antaumuksellisesti Bogino  silloinkin soitti, juuri näin kuumaa oli salissa, ja juuri tältä tuntui istua muovituolilla. Katselin näitä niin ihmeellistä musiikkia vuosikymmenien ajan kuulleita seiniä ja puolapuita ja murehdin kaiken tämän katoamista, jos koulu todella puretaan. Juuri silloin avoimesta ikkunasta kantautui lokin huuto ja sekoittui Rahmaninovin säveliin. Onko se Tshehovin Lokki? minä pohdin, ja yritin pitää itseni jotenkin koossa, vaikka Bogino, Rahmaninov ja muistot koulun salista tekivät parhaansa suistaakseen kuulijan kokonaan raiteiltaan.
Tänään aamutilaisuudessa oli vieraana pianisti Heini Kärkkäinen, ja puhuimme siitä, miten eri tavoin pianon voi saada soimaan. Heini Kärkkäinen puhui hengityksestä musiikin kanssa, siitä miten soittajan tietty rentous kuuluu musiikissa, ja miten tietysti myös nuoren soittajan teknisyys voi siinä kuulua. Ja sitten Heini Kärkkäinen istahti Salakamarin pienen pystypianon ääreen. Se piano on jo nähnyt parhaat ja toiseksi parhaatkin päivänsä. Mutta kun Heini Kärkkäinen alkoi soittaa Chopinin h-molli preludia, kuulija saattoi nähdä pianon venyvän flyygeliksi, joka kohottaa mustan siipensä valmiina nousemaan arjen yläpuolelle.
Oikeastaan minua nolotti pyytää tällaista muusikkoa soittamaan olemattomalla instrumentilla, mutta tämä oli opettavainen kokemus siitä, miten taide voi kohota fyysisten rajoitusten yläpuolelle.
Ja sitten jotain hiukan konkreettisempaa. Varhain tänä aamuna kävin ensimmäistä kertaa Kuhmo-urani aikana uimassa Lammasjärvessä. Kahlasin loivaa hiekkarantaa syvemmälle, heittäydyin hypotermiakohtauksen uhallakin 21-asteiseen veteen ja katselin uiskennellessani rauhallisessa rantamaisemassa kohoavaa konserttitaloa, järven toisella puolella alkavaa loputonta metsää ja rannalla päivystäviä karhuja, jotka eivät ole aivan oikeita, mutta voisivat hyvin olla. Onhan tämä jotenkin erikoinen yhdistelmä. Juuri tällaista festivaalia vain ei voi olla muualla.

Päivän uroteko

Maja Bogdanovich ja Daniel Rowland rauhoittavat karhun soittamalla. 

Palkinnon keskiviikon uroteosta saa pianisti Matilda Kärkkäinen, tietysti jaettuna sellisti David Cohenin kanssa. Matilda Kärkkäinen oli nimittäin saanut puoliltapäivin pyynnön soittaa Chopinin johdannossa ja poloneesissa pianolle ja sellolle. Konserttiin oli neljä tuntia aikaa. Matilda Kärkkäinen oli kyllä joskus soittanut tätä kappaletta, mutta haaste oli melkoinen.
Ja mitä kuultiinkaan konsertissa? Virheetöntä ja todella latautunutta soittoa sekä Kärkkäiseltä että Cohenilta. Yleisö osoitti innokkaasti suosiotaan, vaikka ei edes tiennyt miten olemattomalla harjoitusajalla esitys oli saatu valmiiksi.
Samassa Kontion koulun konsertissa oli muuten mielenkiintoista tarkkailla, miten eri tavoin sama flyygeli voikaan soida eri soittajien käsissä. Periaatteessahan soittajan ei pitäisi voida juurikaan vaikuttaa sointiväriin, sillä kun flyygelin vasara iskee kieleen, se on täysin irrallaan soittajasta ja kulkee sillä energialla, minkä sormen liike on sille antanut. Kumma kyllä, sointi vaihtelee kuitenkin uskomattoman paljon. Se huomattiin, kun Matilda Kärkkäinen, Dashol Kim, Nino Gvetadze ja Valeria Resjan soittivat peräkkäin.
Eilen alettiin tehdä uutta videota festivaalista ja auringonlaskun aikaan oltiin kuvaamassa Maja Bogdanovichia ja Daniel Rowlandia Lammasjärven rannalla. Tänään taas kuvattiin Nino Gvetadzea. Miettikääpä vain kuinka hankalaa oli ylipuhua minuuttiaikataulun mukaan eläviä huippumuusikoita tällaisiin ylimääräisiin hullutuksiin!
Keskustelu Rowlandin kanssa meni jotenkin näin. Me: "Tuutko pitkän päivän jälkeen myöhään illalla rannalle kuvattavaksi mäkäräisten keskelle?" Daniel: "Minä otan vielä Majan mukaan ja soitamme ja teemme mitä vain haluatte!" Näin hankalaa täällä on neuvotella näiden arvonsa tuntevien diivojen kanssa.
Tänään pääsen pitkästä aikaa palaamaan vanhaan rooliini. On nimittäin pyydetty tekemään konserttiarviota kohta alkavasta konsertista. Jääviysongelmaa suurempi huoli minulla on vireystilasta. Kun päivän on juossut kuumuudessa, antanut haastatteluja ja järjestänyt tapaamisia ja kirjoittanut tiedotteen, mukava tuoli ja hämärä sali saattavat koitua kohtalokkaiksi vireystilalle.

Mitä Kuhmossa kuultiin ensimmäiseksi?

Kuva ei liity aiheeseen millään tavalla, mutta näin hurjan näköisten muusikoiden kuvaa ei uskalla jättää julkaisematta. Thomas Florion ja Sergei Malovin saunanjälkeisen pullistelun ikuisti Stefan Bremer. 

Tiedättekö, mitä Kuhmon Kamarimusiikissa aivan ensimmäiseksi kuului? 

Se oli jotain tällaista: 

Aivan. Tuossa kohtaa ei ollut mitään, sillä ensimmäiseksi Kuhmossa ei kuulunut mitään. Ja se oli aivan olennaista festivaalin perustamisen kannalta. Haastattelin Seppo Kimasta tänä keväänä ja hän muisteli yhtä festivaalin perustamisen ja sijaintipaikan valinnan kannalta merkittävää kokemusta. Hän oli 14-vuotiaana isänsä apulaisena mittaamassa Uimaharjun sellutehtaan paikkaa. 

”Oltiin suolla koko päivä, äkkiä huomasin, että se hiljaisuus suolla itärajan lähellä oli täydellinen. Itikoiden ininä oli ainoa ääni. Rupesin laulamaan, ja minulle tuli hirmuinen halu soittaa, täyttää se hiljaisuus musiikilla. Se oli niin voimakas se ajatus, että tarvitaan rauha, mahdollisimman täydellinen hiljaisuus taustaksi musiikille, että musiikki ei perustu melun peittämiseen vaan että se on maalaamista herkin sävyin hiljaisuuden päälle.”

Tämä ajatus sai myöhemmin vahvistusta suurkaupunkien melusta. On aivan eri asia alkaa täyttää hiljaisuutta kuin yrittää voittaa ympärillä vallitsevat äänet. Siksi festivaalipaikaksi valikoitui kirkonkylä, josta oli lähimmälle lentokentälle sata kilometriä. 

Ei Kuhmossakaan sentään täydellistä hiljaisuutta saavutettu. Taiteellinen johtaja oli monta kertaa hermostua, kun Lammasjärvellä pörräsi moottorivene ja koulun ikkunoita oli kuumuuden vuoksi pakko pitää auki. Kuulijoita en muista taustaäänien niinkään häirinneen, ne jotenkin kuuluivat tunnelmaan. Tärkeintä oli eräänlainen mielen hiljaisuus, ja sen taas saavutti jättämällä arkiset huolet jopa satojen kilometrien päähän. 

Mikäpä tähän ympäristöön sopisikaan luontevammin kuin Einojuhani Rautavaaran Cantus arcticus, jossa keskeisessä osassa ovat nauhalta tulevat lintujen äänet. Tiistaina se kuultiin pianosovituksena, ja sehän loi kokonaisuuteen aivan uutta väriä. Laura Mikkolan käsissä piano soi kyllä vivahteikkaasti ja vahvasti kuin orkesteri, mutta nyt linnut saivat enemmän tilaa. Samalla tietysti tuli myös kuuluville se, miten yksinkertaisella tekniikalla Rautavaara oli lopullisen lintukonsertin nauhalle editoinut. Käytössä oli vain kaksi nauhuria, joiden nopeutta saattoi säätää. Lopputulos oli vähintäänkin jännittävä. 

Konsertti oli muutenkin mainio kokonaisuus lintuaiheista musiikkia. Ralph Vaughan Williamsin Lark ascending kirvoitti yleisöstä villeimmät suosionosoitukset, eikä mikään ihme, sillä niin hienostunein sävyin Priya Mitchellin viulu soi. 

Tiistai oli ensimmäinen päivä, jolloin jouduttiin peruutuksen vuoksi järjestelemään muusikoita uudelleen. Razvan Popovici ei päässytkään tulemaan Kuhmoon, mutta festivaalin alttoviulistit ovat mukautuvaisia ja niin saatiin kaikki järjestymään. Tänään taas on järjestelty sijaisia sairastuneelle sellistille. Kaikki onnistuu kyllä, mutta melkoisen lumipalloefektin vaihdokset aina aiheuttavat. Harjoitusaikataulu toimii minuuttien tarkkuudella. Yhdenkin muusikon siirtäminen vaikuttaa kaikkiin muihinkin. 

Pienistä ongelmista huolimatta kaikki ovat tänä vuonna olleet tyytyväisiä. Kaikkialla on näkynyt innostuneita ilmeitä. Huomaan parin kesän mittaisen Musiikin ytimessä -tilaisuuksien juontamisen jälkeen tulleeni sen verran tunnetuksi, että konserttivieraat kertovat mielellään minulle väliajoilla hyvistä ja huonoistakin kokemuksistaan. Olen suorastaan otettu tällaisesta luottamuksen osoituksesta ja toivon jatkossakin yhteydenottoja. Yleisöllehän me tätä festivaalia teemme, ja on tärkeää tietää myös parannusta vaativista seikoista. 

Auringonlaskuja odotetaan hartaasti

Kuvaaja Stefan Bremer on todistettavasti ollut töissä vielä klo 23, sillä niihin aikoihin aurinko tällä viikolla laskee Lammasjärven taa.

Ajat ovat muuttuneet. Muistan mainiosti vielä ne vuodet, jolloin konsertti saattoi päättyä samaan aikaan, kun aurinko oli jo nousemassa. Nyt konsertit kestävät aniharvoin edes niin kauan, että aurinko laskee. En ole kuullut kenenkään valittavan tällaisesta aikataulusta. Kukaan ei myöskään ole tullut ehdottamaan, että taas järjestettäisiin koko vuorokauden kestävä konsertti. Nyt monet tulevat toimeen jopa vain viiden konsertin päiväannoksella. Pakko myöntää, että monet meistä ovat vanhempia kuin nuorena. 
Auringonlaskua kyllä odotetaan täällä nyt erittäin hartaasti, ei niinkään komeiden näkymien vuoksi vaan siksi, että ennätyshelle alkaa jo viedä voimia. Jäähdyttelyniksejä jaetaan. Joku kertoi laittavansa pakastimesta tyynyn alle pari kylmävaraajaa. Hyvä vinkki, mutta majapaikkani pakastimesta ei löytynyt varaajia. Mustikkaa kyllä oli. Harkitsin asiaa hetken, mutta luovuin hankkeesta. Nukkuminen sulavien mustikoiden päällä voisi taata hyvät yöunet, mutta vaikuttaa myös olennaisesti ihonväriin. Tyydyin nukkumaan kylmä colapullo päänalusena.
Konserttien taso jatkuu korkeana. Viime päivien elämyksiä oli John Tavenerin Prayer of the Heart, jonka harrasta meditatiivisuutta yleisö kuunteli hievahtamatta iltapäivän helteessä kuumentuneessa Kontion salissa. Ensemble Åtta on myös osoittautunut taitavaksi ja hienostuneesti soivaksi lauluyhtyeeksi. Ei ihme, että yleisö on löytänyt konsertit ja salit ovat täyttyneet tasaisesti.
Kaikki näyttää siis menevän hyvin. Alkurutistus on takana ja festivaali pyörii omalla vauhdillaan. Tai ei nyt sentään omalla, sillä vauhtipyörää pitävät liikkeessä kymmenet työntekijät ja talkoolaiset. Pelkästään kuljetusten osalta tämä festivaali on varmasti maailmanennätysluokkaa. Kun lentokentät ovat Kajaanissa ja Kuopiossa ja esiintyjiä on yhteensä yli 150, päivittäin joudutaan ajamaan monta kilometriä ennenkuin ihmiset ja tavarat ovat oikeilla paikoillaan. Aina ne eivät ole. Kuulin juuri muisteluksen takavuosilta, jolloin nyt jo edesmennyt esitelmöitsijä Harry Halbreich oli kyllä tullut asianmukaisesti Kuhmoon, mutta ottanut lentokentältä jonkun toisen matkustajan laukun, koska se kuulemma näytti samalta. Pitkällisen selvittelyn jälkeen molemmat laukut saatiin Kamarimusiikkitoimistoon ja laitettiin vierekkäin. Ne osoittautuivat eri värisiksi, eri kokoisiksi ja eri painoisiksi, sillä Halbreichin oma laukku oli täynnä kirjoja. Mitä tuo mainio musiikkitietäjämme totesikaan nähdessään laukut yhdessä: "Katsokaa nyt! Ne ovat aivan samanlaiset!" Hän oli yksi niitä ihmisiä, joiden mielestä mielipidettä ei kannata vaihtaa vain sen takia, että se on väärä.

Musiikkia ja urheilua

Konsertissa Daniel Rowlandin ja kumppaneiden esiintyminen oli hivenen hillitympää kuin harjoituksissa.
Kuva Stefan Bremer. 

Jalkapallon MM-kisojen finaali aiheutti jännitystä myös festivaalilla. Ottelun oli määrä loppua hyvissä ajoin ennen klo 20.15 alkavaa konserttia, mutta entä jos siinä mentäisiin jatkoajalle? Tai mikä vielä pahempaa, rangaistuspotkukilpailuun. Silloin viulisti Sergei Malovilla olisi ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko jättää ottelun ratkaisu katsomatta tai lykätä Vivaldin Vuodenaikojen aloittamista.
Onneksi tilanne selvisi jo hyvissä ajoin ja Sergei Malov saattoi astua lavalle Ranskan sinisessä paidassa Marseljeesia soittaen. Ylimääräinen numero tuli siten jo esityksen alussa, ja se laukaisi tunnelman niin, että sen jälkeen kaikki oli mahdollista. Ei mikään ihme, että yleisökin innostui väliaplodeihin, niin hurjaa oli meno tutuissa kappaleissa.
Ja vauhti vain yltyi kun tultiin Philip Glassin viulukonserttoon. Daniel Rowland soitti vuoroin äärikauniisti ja vuoroin kuin hurmiossa. Ja nyt eivät edes aplodit ja huudot riittäneet, vaan yleisö nousi seisomaan. Ja sitä Kuhmossakin sentään tapahtuu aika harvoin. Tunnelmat ovat siis olleet kuumia heti festivaalin alussa.
Aamulla vieraanani oli Jaakko Kortekangas ja kiinnostavan keskustelun lomassa hän esitti muutamia lauluja ilman säestystä. Se oli terveellinen muistutus siitä, että kun asialla on huippuluokan taiteilija, ei tarvita suurta koneistoa, ei pukuja, ei rekvisiittaa. Pelkkä ilmeikkäästi soiva ihmisääni voi joskus riittää tuottamaan elämyksen.
Ja vielä Vladimir Mendelssohnin ajatuksia herättäviä sanoja. Keskustelussa kansainvälisen matkailutoimittajaryhmän kanssa häneltä kysyttiin mielisäveltäjää. Hetken miettimisen jälkeen hän vastasi Maurice Ravel ja esitti perustelunsa: Ravel ei ollut yhtä suunnattoman lahjakas kuin vaivattomasti hienoa musiikkia tuottanut Debussy, vaan hän joutui tekemään valtavasti työtä ja käyttämään aikaa päästäkseen samalle tasolle. Tässä ajatuksessa on jotain hienoa ja lohdullista. Kun huipputasolle pääseminen ei olekaan itsestään selvää, saavutuksessa on jotain erityisen arvokasta.

Kuhmo yllättää edelleen

Yllätys: lasikenkä sopii Tuhkimolle! Kuva Stefan Bremer.

Jos vielä joskus epäilen työni tarpeellisuutta, minun tarvitsee vain katsoa ylläolevaa kuvaa. Se on otettu miniooppera Tuhkimon esityksestä lauantaina, juuri siitä kohdasta, jossa tyhmät sisarpuolet ovat ensin tarjonneet kauheita jalkojaan, mutta vasta Tuhkimolle lasikenkä sopii. Oikeastaan tämä kuvaa käy uskonvahvistukseksi kenelle tahansa luovan työn tekijälle tai esiintyjälle. On pakko uskoa, että työllä on merkitystä, jos on pystynyt viemään yleisön hetkeksi aivan toiseen todellisuuteen ja tarjonnut tunteita ja ajatuksia, joita katsoja saattaa kantaa mukanaan vuosikausia.
Monet muusikot ovat todenneet, että Kuhmon yleisö on maailman paras. Sama vika on kuhmolaisessa lapsiyleisössäkin. Se osallistui innokkaasti kommenteilla ja kysymyksillä jo ennen kuin esitys oli edes alkanut. Ja kun ratkaisevassa kohdassa Prinssi kysyy yleisöltä "pitäisikö kenkää sovittaa hänellekin, vaikka hän näyttää vain köyhältä palvelijalta", yleisö ei kuunnellut kysymystä alkua pitemmälle vaan alkoi kiihkeästi vaatia, että kenkää on sovitettava myös Tuhkimolle.
Lasikengän sopiminen Tuhkimolle ei tarkkaan ottaen tietysti ollut yllätys, mutta sunnuntaiaamuna tapahtui jotain aivan odottamatonta. Sain vieraakseni taiteilijatapaamiseen Danel-kvartetin, joka on Kuhmon yleisölle tullut tutuksi jo vuosien ajan. Tiesin heidän myös soittavan jotain, mutta en tiennyt, että kuultaisiin musiikkia, jota Suomessa ei ole esitetty koskaan aikaisemmin, ja koko maailmassakin vasta kaksi kertaa.
Mieczyslaw (joskus myös Moisei) Weinberg on päässyt viime aikoina unohtumaan säveltäjänä, mutta Danel-kvartetti on esittänyt kokonaisia Weinberg-sarjoja, joissa on soittanut tämän 99 vuotta sitten syntyneen säveltäjän kaikki jousikvartetot. Projektin yhteydessä kvartetti oli löytänyt kaksi jousikvartettikappaletta, jotka olivat unohtuneet 68 vuoden ajaksi. Tänä kesänä he ovat esittäneet kappaleet kaksi kertaa, ja kolmas esitys oli Kuhmossa. Ja musiikkihan oli mitä hienoimmin soivaa ja nautittavaa. Se sai toivomaan, että Danel vielä joskus esittäisi kaikki Weinbergin 17 kvartettoa  Kuhmossa.
Kuhmon nousu maineeseen alkoi 70-luvun lopulla juuri yllätyksistä. Yleisö hullaantui konserteista, joiden sisällöstä tai kestosta ei tiedetty etukäteen. Lopulta tällaisia monituntisia konsertteja oli festivaalin aikana peräti neljä. Niihin aikoihin ei ole paluuta, mutta jotain yllättävää täällä tarjotaan aina. Ja niin pitää ollakin. Esimerkiksi juuri sellaista, että kuulija tulee sunnuntaiaamuna kuuntelemaan haastattelua, mutta hänelle soitetaankin äkkiä hurmaavan kaunista musiikkia, jota kukaan ei Suomessa ole vielä aiemmin kuullut.
Edessä on vielä kaksi viikkoa, joten eiköhän tässä päästä vielä muutaman kerran yllättymään.

Matkalla uuteen saliin

Tuhkimon toteuttajat matkalla Kontion koululta uuteen Tuupalan saliin. Kuhmon hengen mukaisesti myös oopperaseurue liikkuu pyörillä.  

Huilisti lurittelee asteikkoja, kitaristi näppäilee sointujaan, sopraano avaa ääntä pitkän matkan jälkeen, baritoni kokeilee puherepliikkejä - siinä ensimmäiset äänet Kuhmon uusimmassa konserttisalissa. Ja tämä sali soi. Sen huomaa jo lämmitellessä.
Tuupalan uuden puukoulun salissa otettiin huomioon myös konserttikäyttö. Miniooppera Tuhkimo on festivaalin ensimmäinen esitys tässä salissa, ja nyt päästäänkin sitten heti testaamaan toimivuus huilulle, kitaralle, lauluäänille ja vielä puheellekin. Ensimmäinen harjoitus oli perjantai-iltana ja silloin pääsimme kokeilemaan, miten akustiikkaa voi muutella. Kun salin seinillä olevat akustiset elementit ovat paljaina, kaikua tuntui olevan kuin kirkkosalissa. Kaiku muuttuu kun sali on täynnä yleisöä, mutta sen pääsemme kokemaan vasta tänään esityksessä. Seinien peitoksi voi laskea sähköisesti verhot ja niillä akustiikka saatiin säädettyä tähän esitykseen sopivaksi, puheosuuksissa kun kaikua ei saa olla liikaa.
Carsten Schmidt saa kunnian avata tämän kesän festivaalin Lentiiran kirkossa, mutta heti toisena esityksenä on Tuhkimo. Esiintyjät ovat kokeneita taitureita, joten heitä tilanne tuskin  erityisemmin jännittää. Minulle tämä on sitäkin jännittävämpi hetki. Olen ollut Kuhmossa vuodesta 1985 mitä erilaisimmissa tehtävissä, mutta ensimmäistä kertaa esiinnyn oopperan käsikirjoittajana, musiikin sovittajana ja ohjaajana. Tässä vaiheessa ns. huijarisyndrooman esiinnousua on vaikea välttää. Tiedättehän tämän ilmiön, jossa jopa menestynytkin ihminen on vakuuttunut siitä, ettei oikeasti osaa mitään, että on onnistunut vain teeskentelemään ja jossain vaiheessa kaikki paljastuu. Jokainen tämän oireyhtymän kokenut voi lohduttautua sillä, että se vaivaa joskus kansainvälisen tason huippujakin. Oopperatalon käytävilläkin on kuultu kokeneiden taiteilijoiden vaativan esityksen peruuttamista tai ainakin lykkäämistä koska sitä ei saada millään valmiiksi. Jaha, tässä on näköjään pari viikkoa ensi-iltaan, ovat kaiken kokeneet oopperalaiset voineet todeta ja jatkaneet töitään ja ensi-ilta on tullut.
Kesän aiheena on unelmien kauppiaat. Onko Kuhmo nyt siis kaupallistunut? Siitä tässä Vladimir Mendelssohnin otsikossa ei ole kysymys. Kauppiaitahan tarvitaan, heidän avullaan saamme ulottuvillemme tavaroita koko maailmasta. Juuri tällaisia unelmien kauppiaita taiteilijat ovat, he tuovat meidän nautittavaksemme kaikkea, mitä maailmasta vain voi löytää, ja joskus he onnistuvat tuomaan kuulijoille myös aavistuksia jostain toisesta todellisuudesta.
Nyt kaikki on Kuhmossa valmiina. Unelmien sekatavarakaupan hyllyt notkuvat ja odottavat asiakkaita. Tähän kauppaan kannattaa jonottaa, vaikka luvassa ei olekaan ilmaisia ämpäreitä.