Lisäys suhteellisuusteoriaan

Kaksi viikkoa sitten festivaalin henkilökunta hyppäsi omissa avajaisissaan ilmaan. Sen jälkeen jalat eivät juuri olekaan koskettaneet maata. Kuva Juuso Westerlund. 

Mihin elämästä on kadonnut kaksi viikkoa? Festivaali on päättymässä vaikka se aivan juuri alkoi. Tätä ihmettelevät kaikki Kamarimusiikin työntekijät ja talkoolaiset vuodesta toiseen. Ajan kulku tuntuu nopeutuvan salaperäisesti.
Olen kehittänyt tälle seikalle teoreettisen selityksen. Suhteellisuusteorian mukaan kappaleen lähestyessä valon nopeutta ajan kulku hidastuu. Olen päätellyt, että kun valon nopeus ylitetään, ajan kulku muuttuu jälleen nopeammaksi. Ja kun kaikki festivaalin työntekijät todellakin joutuvat säntäilemään kahden viikon ajan yli valon nopeudella, ajan kulku todellakin nopeutuu ratkaisevasti. Muuten tämä kaikki ei ole selitettävissä.
Takana on ratkottuja ongelmia ja improvisointia, mutta kaikessa on onnistuttu. Mikään muodikas organisaatouudistus ei voisi parantaa Kuhmon festivaalikoneiston toimivuutta. On ilo olla mukana koneistossa, jossa kaikki tietävät paikkansa ja tekevät parhaansa ja vähän enemmänkin.
Kuulijan kannalta tämä vuosi sujui vaivattomasti. Yleisöltä tulee herkästi palautetta, kuten pitääkin, mutta tänä vuonna konserteista ei ole ollut mitään huomautettavaa. Vladimir Mendelssohnin zap-linja tuntuu toimivan.
Vielä on edessä merkillisin yhdistelmä: Händel, jazz-trio ja rap-artisti. Vakuutuin ideasta haastatellessani esittäjiä tänä aamuna. Etenkin kun Baba Israel hyppäsi improvisoimaan rytmikkäitä säkeitä kuulijoiden antamien aiheiden perusteella, uskoin että nyt ovat asialla maailmanluokan tekijät. Tästä on tulossa väkisinkin ainutkertainen kokemus.
Tällä kertaa en sano hyvästejä Kuhmolle, sillä työ Kamarimusiikin historian parissa jatkuu läpi talven. Viimeksi haastattelin entistä kaupunginjohtajaa Veikko Tikkasta ja kuulin, miten täpärällä Kuhmo-talon saaminen monta kertaa oli. Vakuutuin entistä enemmän siitä, että vuonna 2019 ilmestyvän kirjan tämänhetkinen nimi saattaa olla lopullinen: Kuhmon ihme.
Kuulijoiden muistot ovat tervetulleita, sillä onhan Kuhmossa monien taiteilijoiden mielestä ainutlaatuisen vastaanottavainen yleisö. Muistoja voi lähettää osoitteeseen kuhmonhistoria@gmail.com.
Kiitän kaikkia lukijoita tästä kesästä!

Taiteilijavieraat kiinnostavat

Klaus Mäkelä veti yleisöä niin paljon, että kaikki eivät edes mahtuneet sisälle. Kuva Tatu Hiltunen. 

Kun Klaus Mäkelä viime kesänä johti Kuhmossa, nähtiin ja kuultiin, että tässä on synnynnäinen kapellimestari. Festivaalin taiteilijoista koottu orkesteri soikin äkkiä aivan kuin vuosia yhteen hioutunut kokoonpano. Sittemmin olen seurannut Klaus Mäkelän työskentelyä myös Kansallisoopperassa, jossa hän johti Melartinin Ainon kerrassaan sytyttävästi.
Kun Klaus Mäkelä oli aamunavauksen vieraana eilen, Salakamarin pihallekin jouduttiin laittamaan penkkejä. Kaiken musiikillisen taitonsa lisäksi Mäkelä osoittautui mainioksi puhujaksi, joka hauskutti yleisöä osuvilla imitaatioilla Jorma Panulan sattuvista sanoista.
Tilaisuudet nimeltään "musiikin ytimessä" (myönnän syyllisyyteni tähän vapaaseen suomennokseen Vladimir Mendelssohnin antamasta nimityksestä "heart of the day") ovat itselleni mitä antoisimpia työtehtäviä ja toivottavasti myös yleisölle iloksi ja hyödyksi. On pakko tunnustaa, että näitä tilaisuuksia ei kovin tarkasti pysty suunnittelemaan, käsikirjoittamaan ja harjoittelemaan, koska aina en voi edes tietää, keitä kaikkia paikalle ilmaantuu. On vain mentävä, alettava keskustella ja katsottava mihin päädytään. Tähän astisissa tilaisuuksissa puoli tuntia on kulunut kuin huomaamatta.
Torstain aamutilaisuudessa kuultiin kenties ensimmäistä kertaa maailmassa duetto thereminille ja lasiharmonikalle. Sellaisiakin soittimia kuullaan tänään. Ja nyt on pakko todeta ostosteeveen tyyliin: eikä siinä vielä kaikki. Samassa konsertissa soitetaan myös ilmapalloja, kaktusta ja pedaaliflyygeliä. Viimeksimainittu soitin koostuu kahdesta päällekkäin asetetusta flyygelistä, joista alempaa soitetaan jaloilla erillisen pedaalikoneiston avulla. Ja jännittävintä on, että näille kaikille soittimille on todellakin tehty sävellyksiä.
Tänään paljastettiin myös kiinnostava uutinen. Kuhmo-talon uudeksi johtajaksi valittiin Mikko Nortela, sekä tieteellisesti että taiteellisesti pätevä henkilö. Nykyinen johtaja Matti-Jussi Pollari on tehnyt pitkän työuran Kuhmo-talon johdossa, sillä hän on vetänyt talon toimintaa vuoden 1993 avajaisista lähtien. Ja sitä toimintaa on todella ollut muulloinkin kuin festivaalin aikana. Yhteensä talossa lasketaan käyneen jo yli kaksi miljoonaa vierasta.
Ja vielä toinen uutinen. Pääkaupungin lehdessä oli eilen otsikko "Hyttysiä vähemmän kuin moneen vuoteen". Salakamarin hyönteisiä huitovan yleisön keskuudessa tämän otsikon siteeraaminen herätti jossain määrin huvittuneisuutta.

Lisää ilmettä konsertteihin

Lauri Sallinen yhdistää soittamiseen myös teatteria. Kuva Juuso Westerlund.

Teatterin näkökulmasta konsertit eivät kieltämättä ole erityisen tapahtumarikkaita. Soittajat tulevat näyttämölle, nuotit asetellaan, pianisti ruuvaa tuolia ensin sentin ylös ja sitten sentin alas, soitetaan, kumarretaan, mennään pois, tullaan kumartamaan uudelleen ja poistutaan. Yksikään teatteri ei menestyisi kovin pitkään esityksellä, jossa kukaan ei rakastu eikä riitele, ei juonittele eikä kuole, ja jonka nimi on mielikuvitusta kiihottavan "Kohtalon voiman" tai "Jumalten tuhon" sijaan "Pianotrio nro 7". Kukaan ei ole kieltänyt tekemästä jotain muutakin, mutta tällaiseen rituaalinomaiseen käytäntöön vain on vuosisatojen mittaan päädytty.
Musiikkiteatteri-ihmisenä ilahdun aina, kun tähän perinteeseen yritetään tuoda jotain uutta. Kuhmossa Lauri Sallinen on rikkonut vakiintuneita konserttikäytäntöjä liikkumalla pitkin näyttämöä ja soittamalla vaikka selällään. Mitään sattumanvaraista liikehdintää lavalla ei ole nähty, vaan Sallisella on hyvin suunniteltu koreografia. Odotan kiinnostuksella, mitä kaikkea hän vielä keksii.
Miksi oikeastaan instrumentalistit eivät voisi tehdä esityksestä teatraalista? Eilen nähtiin Lauri Sallisen esityksen lisäksi myös hyvä esimerkki siitä, miten flamencotanssiakin voidaan yhdistää kamarimusiikkiin. Ja erityisesti Harri Lehtisen ja Bettina Castanon yhteisesityksessä musiikki, liike ja tanssi yhdistyivät uutta luovalla tavalla: musiikki ei säestänyt liikettä, päinvastoin musiikki syntyi fyysisestä liikkeestä.
Teatteri ja musiikki yhdistyvät tehokkaasti myös Peter Maxwell Daviesin Lauluissa hullulle kuninkaalle. Laulaja pääsee siinä eläytymään hullun kuninkaan maailmaan ja tuottamaan mitä merkillisimpiä ääniä. Teos on kuultu Kuhmossa ennenkin, mutta tuskinpa kukaan on sitä tulkinnut yhtä vaikuttavasti kuin Thomas Florio.
Ja sitten yksi oikaisu, joka todistaa samalla jonkun todellakin lukevan tätä blogia. Lukija muistutti, että teoksesta Ex contrario on tehty tallenne toisin kuin viime viikolla väitin. Kremerata Baltica on levyttänyt teoksen ja se on kuultavissa myös Spotifyssa. Kiitän oikaisusta ja suosittelen kaikille Kanchelin hienon sävellyksen kuuntelua.
Lopuksi tärkeä tiedotus: tällä viikolla Kuhmon tunnelmiin pääsee myös radion ääressä. Torstaina tulee ensimmäinen lähetys, jossa kuullaan tiistain konsertit nimeltä Myrskyvaroitus ja Pohjoinen valo, perjantaina on vuorossa konsertti nro 50, jossa kuullaan mm. Fauren Requiem. Viimeinen radiointi lähetetään lauantaina 22. 7. ja siiinä välitetään konsertti nimeltä Henkien tanssi. Kaikki ohjelmat alkavat radion perinteiseen konserttiaikaan eli klo 19.03.

Paperi ei petä

Paperinuotti on edelleen pettämätön. Kuva Juuso Westerlund.

Kirja kirjana ja nuotit nuotteina! Meikäläisen ikäpolven mielestä paperia ei voita mikään. Uusi sukupolvi ei kuitenkaan ajattele niin. Kirjoja voidaan lukea vaikka kännykän näytöltä, nuotit ladataan tablettiin ja sivunvaihto sujuu jalkakytkimellä ja bluetoothyhteydellä. Kätevää. Ja kaikkihan tietävät, etteivät tietokoneet koskaan mene jumiin eivätkä ala varoittamatta päivittää itseään eikä akku lopu kesken eikä bluetooth-yhteys katkea...
Kun Schönbergin Pierrot Lunairen esitys sunnuntai-iltana viivästyi tabletin jalkakytkimen pariston loputtua, tällaista vanhaa muutosvastarintaliikkeen veteraania hieman jopa huvitti. Paperiset partituurit kun ovat täynnä energiaa vielä satoja vuosia valmistumisensa jälkeen eikä tuhansien vuosien takaisiin hieroglyfeihinkään ole vielä tarvinnut vaihtaa paristoja.
Kuhmon kaukosäädinteemaan tapaus tietenkin sopi hyvin. Mendelssohnin ideana on satunnaisten kohtaamisten ja erikoisten yhdistelmien luominen. Tosielämässähän kaukosäätimellä ei aina käy niin. Kaikille lienee joskus sattunut siten, että säätimestä loppuu virta ja katsoja juuttuu tuijottamaan tositeeveeohjelmaa, jonka lähettämisen pitäisi kaikkien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaan olla kiellettyä liian julmana yleisön kiduttamisena.
Kyllä Kuhmossakin kaukosäätimen virta välillä katkeaa ja pysähdytään yhdelle kanavalle, mutta syynä on silloin kanavan erinomaisuus. Näin kävi lauantaina, kun konsertin ainoana teoksena oli Mahlerin Maan laulu. Esitys, jonka solisteina lauloivat vaikuttavasti Jeni Packalen ja Jussi Myllys, oli yksi festivaalin huippuhetkiä. Teos ei ole mikään harvinaisuus, mutta en muista kuulleeni sitä aiemmin Schönbergin kamariorkesterisovituksena. Sinfoniaorkesterin sointihuminan sijasta oltiinkin nyt henkilökohtaisemmissa tunnelmissa.
Muuten kaukosäätimessä on riittänyt virtaa ja aiheesta toiseen on zäppäilty (festivaalin jälkeen tämä termi vakiintunee kieleen). Sunnuntain aamutilaisuuskin oli poikkeuksellinen, siellä vieraana ei ollut muusikko vaan pantomiimitaiteilija. Manfred Pomorin esitteli yleisölle pantomiimin peruseleitä ja vakuutti kaikki siitä, että aina ei tarvita lavasteita eikä rekvisiittaa. Illuusio seinästä tai vedettävästä köydestä tai vaikka näkymättömästä keskustelukumppanista syntyy hämmästyttävän yksinkertaisin keinoin.
Yksi yllätys koettiin lauantaina, kun kuultiin mahdollisesti 1900-luvun hienoin pianotrio. Tosin se ei ole varsinaisesti pianotrio eikä varsinaisesti tehty 1900-luvulla. Säveltäjä Sally Beamish oli nimittän tarttunut muutama vuosi sitten mahdottomaan tehtävään ja kirjoittanut Debussyn orkesterisarjasta La Mer version pianotriolle. Lopputuloksena on huikean hieno, värikäs ja voimakas teos. Ja kun soittajina olivat Daniel Rowland, Tuomas Lehto ja Nino Gvetadze, voitte arvata että soinnin rikkaus ei jäänyt jälkeen orkesterista.

Ei pelkästä hengestä

Ihan vielä uuden koulun saliin ei pääse konsertoimaan, mutta muoto näyttää lupaavalta. Kuva Juuso Westerlund. 

Mikä on tärkeintä musiikissa? Vastaus on selvä: henki, ilmaisu, tunteet, läsnäolo, salaperäinen yhteys ihmisten välillä.
Mutta ei musiikki elä pelkästään hengestä. Henkisten seikkojen välittämiseen tarvitaan materiaa. Pitää olla soittimia ja paikka, jossa soittimet soivat kuten niiden pitäisi.
Kuhmossa on hämmästyttävän onnekas tilanne konserttipaikkojen suhteen. Kuhmo-talon erinomaisuus tiedetään, kirkko on sekä juhlavan iso että hyvin soiva tila, Kontion koulun sali on ulkoisesta vaatimattomuudestaan huolimatta akustiikaltaan aivan mainio. Ja nyt tähän konserttisalien sarjaan on tulossa vielä täydennystä.
Pääsin ensimmäistä kertaa katsomaan sisältä Tuupalan uuden koulun salia, jonka pitäisi syystalvella olla jo valmiina. Vaikka oltiinkin keskellä työmaata, kaikki näytti hyvin lupaavalta. Suorakaiteen muotoinen sali on ehkä saman kokoinen kuin Kontiolla, mutta korkeampi. 50 neliön siirrettävä esiintymislava sijoittuu salin kapeaan päähän, joten muodoksi tulee perinteinen ja hyväksi havaittu kenkälaatikko.
Kamarimusiikkitarpeet on otettu huomioon. Vaikka sali tietysti ensisijaisesti palvelee koulua ja liikuntaharrastuksia, mukana on ollut myös akustiikan suunnittelija. Vielä akustiikasta ei voinut sanoa mitään, sillä seinien sisävuoraus puuttui ja lattiakin oli tässä vaiheessa paljasta betonia. Sain kuitenkin vaikutelman, että tästä tulee Kuhmon salitarjontaan oiva täydennys. Parhaassa tapauksessa Kamarimusiikilla on jatkossa käytettävissä neljä erityyppistä salia aina musiikin vaatimusten mukaan.
Hienoista soittimistakaan Kuhmossa ei ole pulaa. Ainakin Borea-kvartetti onnistuu herättämään ulkomaisilla kursseilla aiheellista kateutta, kun muut kvartetit saavat tietää, että sekä ykkös- että kakkosviulistilla on käytössään Stradivari, alttoviulistilla Maussielin hieno soitin vuodelta 1722 ja sellistillä 1800-luvulta peräisin oleva täyteläisesti soiva Stefano Scarambellan instrumentti.
Miten se on mahdollista, ulkomaalaiset kvartetit ihmettelevät. No siten, että säätiöt huolehtivat viisaasti siitä, että nuoret lahjakkuudet saavat käyttöönsä huippusoittimen. Kuhmossa on esitelty nyt OP:n taidesäätiön loistoinstrumentteja, joista kaksi on Borea-kvartetin käytössä.
Sijoitus on omistajallekin erinomainen. Arvioidaan, että yhdenkään arvoviulun hinta ei viimeisten 300 vuoden aikana ole laskenut. Stradivariusten keskihinta on noussut vuosittain 15 prosenttia, ja tämänkin yksilön kohdalla puhutaan ehkä jo miljoonista.
Kasmir Uusituvan käytössä olevalla Stradilla on jännittävä tarina. Se kuului aikanaan suomalaisen liikemiehen Harry Wahlin laajaan soitinkokoelmaan Viipurissa. Arvioidaan, että kokoelman arvo nykyrahassa olisi noin 50 miljoonaa euroa. Osa soittimista jäi sodan jalkoihin Viipuriin, mutta viulisti Onni Suhonen ehti pakata kymmeniä arvoviuluja autoon ja ajaa ne yötä myöten Helsinkiin juuri ennen neuvostojoukkojen tuloa. Sittemmin viulut levisivät eri puolille maailmaa. Vuonna 1986 Wahlin kokoelmiin kuulunut ns. "Iiriläinen" tuli myyntiin ja OP:n taidesäätiö onnistui hankkimaan sen. Nyt sitä annetaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan suomalaisten huippuviulistien käyttöön.
Ihan täydellinen tämäkään viulu ei ole. Kasmir Uusitupa kertoi, että Iiriläisessä on joitain ns. susiääniä. Siihen on kuitenkin löytynyt hyvin yksinkertainen helpotus, vaimennin viulun ja olkatuen välissä. Materiaalina on yksinkertaisesti vanha sukka.
Tämä tieto ratkaisee myös yhden vanhan arvoituksen. Kaikilla on kotona parittomia sukkia, joiden toisen parin sijaintia ei edes Hercule Poirot pystyisi selvittämään. Ainoana selityksenä tähän asti on ollut niiden imeytyminen tieteiskirjallisuudesta tuttuun rinnakkaistodellisuuteen. Nyt tiedämme, että ne päätyvätkin sointia paranteleville viulisteille.

Mutkan takaa

Festivaalikuvaaja Juuso Westerlund löysi yllättävän näkökulman flyygeliin. 

Oletteko kokeneet tällaisen tilanteen? Ajatte jossain päin Suomea, harmaata asfalttia tuntuu jatkuvan loppumattomiin, tien vierellä on ryteikköisiä hakkuuaukeita, hyttysiä kuhisevia pusikoita, joitain harvoja taloja puoliksi luhistuneine piharakennuksineen. Ja äkkiä, aivan varoittamatta, jonkin mäen päältä tai mutkan takaa avautuu paratiisillinen näkymä: järvi kimaltaa auringon kultaamana, etäisyydessä on varjoisa saari johon pitäisi välttämättä päästä, taivaalla vaeltaa verkkaisesti valkea pilvi, pientareen täyttävät kukat ja värikkäät perhoset ja jossain korkeudessa leijailee yksinäinen lintu.
Tällaisen elämyksen saattoi kokea keskiviikkoillan viimeisessä konsertissa. En osannut odottaa mitään Gija Kanchelin teoksesta Ex contrario. Vielä vähemmän tiesin Andrei Pushkarevin Utyosov-fantasiasta. Kumpikin teos ja niiden huikean hienot esitykset tulivat todellakin kuin mutkan takaa. Yllätys vielä korosti musiikin vaikuttavuutta. Että joku voikin vielä nykyaikana säveltää aivan häpeilemättömän kaunista musiikkia! Teoksista ei löydy vielä tallennetta, mutta käsityksen Kanchelin musiikista voi saada vaikkapa tästä videosta, jossa kuullaan sävellys Twilight.
Yllätyksiä oli myös tämän aamun avauksessa, jossa vieraana oli Martti Rousi. Hän olikin päättänyt puhumisen lisäksi soittaa ja oli pyytänyt mukaansa pianisti Naoko Ichihashin. Ensimmäinen yllätys oli, että Salakamarin pianon pedaali ei toiminut. Viime minuuteilla se saatiin kuntoon. Seuraavaksi saivat yllättyä niin yleisö kuin pianistikin. Ohjelmaa ei ollut sovittu etukäteen, vaan Rousi kaivoi sellokotelostaan nuotin toisensa perään ja pianisti sai soittaa, mitä eteen tuli. Aina nuotit eivät pysyneet telineelläkään, mutta Naoko Ichihashilta Massenet'n Meditaatio sujui ulkoakin.
Viimeinen yllätys oli, että hyttyset eivät tunkeutuneetkaan sisälle, kuten edellisenä päivänä. Jos sää eilen hieman hankaloitti konserttivieraiden elämää, tänään luonto oli yleisön puolella, sillä juuri tilaisuuden alettua reipas tuulenvire karkotti kiusalliset kuokkavieraat. Kaikin puolin siis mainio tilaisuus!
Se, että Martti Rousi on loistava sellisti, ei varsinaisesti ole yllätys. Helposti kuitenkin käy niin, että kun taiteilija ahkeroi vuodesta toiseen Kuhmossa monessa eri kokoonpanossa, enää ei muistakaan miten hienosta muusikosta on kysymys. Tällaisia työmyyriä ovat vuosien ajan olleet Juhani Lagerspetz, Valeria Resjan, Irina Zahharenkova ja Heini Kärkkäinen. Viimeistään tämän viikon Brahms-, Rahmaninov-, Ravel- ja Prokofjev-esitykset ovat muistuttaneet, miten sytyttäviä esiintyjiä he kaikki ovatkaan.
Yllätyksiä on aivan varmasti tulossa edelleen. Kannattaa siis tulla kuulemaan ja katsomaan myös sellaisia konsertteja, joiden säveltäjänimet eivät ole tuttuja. Voin vihjata, että tulevista teoksista ainakin George Crumbin Valaan ääniä (lauantaina klo 20.15) ja Peter Maxwell Daviesin Kahdeksan laulua hullulle kuninkaalle (maanantaina klo 18.15) tarjoavat jännittäviä kokemuksia.

Teemoina sade ja Venäjä

Gilles Apap on yksi harvoja muusikoita, jotka siirtyvät saumattomasti tyylistä toiseen. Kuva Juuso Westerlund.

Harvassa on sellaisia soittajia, jotka ovat kotonaan missä tahansa tyylissä. Yksi armoitettu yleismuusikko oli romanialaissyntyinen, Kuhmossakin usein vieraillut viulisti Vasile Pantir. Hän soitti yhtä suvereenisti klassista, jazzia, tanssimusiikkia ja romanialaista kansanmusiikkia. Musiikkimaailma koki korvaamattoman menetyksen, kun Vasile Pantir viime syksynä jätti maalliset konserttilavat. Mutta ehkä siellä jossain on nyt käynnissä loppumattomat kamarimusiikki-iltamat, kun Vasile kohtaa Oleg Kaganin, Radu Chisun, Arto Satukankaan ja monta muuta Kuhmosta tuttua muusikkoa.
Onneksi keskuudessamme on sentään Gilles Apap. Hän siirtyi eilen sooloesityksessään täysin saumattomasti vapaasta improvisaatiosta Django Reinhardtin Nuagesiin, siitä taas kansanmusiikkiin ja jazzklassikko How high the mooniin. Harmi kyllä, Gilles Apap lähti Kuhmosta saman tien. Mutta jos joskus satutte kaupunkiin, jossa Apap esiintyy, menkää ihmeessä kuulemaan.
Tänään Kuhmon teemana ovat sade ja Venäjä. Vain jälkimmäinen on suunnitelmien mukainen, mutta jollain tavalla pisaroiden sumentamat ikkunat, sateen ropina katolla ja taivaan loputon harmaus tuntuvat sopivan päivän varsinaiseen aiheeseen.
Venäläisessä taiteessahan on yksi tunne ylitse muiden: ikävä, kaipaus tai kaiho. Se on tuttu Tshaikovskin musiikista ja Tshehovin näytelmistä, kaipaus jonnekin muualle, johonkin toiseen aikaan tai tilaan. Jukka Kemppinen on kiteyttänyt osuvasti, miten tämä ikävä näkyy vanhemmassa venäläisessä kirjallisuudessa: "Ollaan, hikoillaan, juodaan teetä, joku käy välillä ulkona ampumassa itsensä, taas ollaan ja odotetaan, josko jotain tapahtuisi: ei tapahdu. Korkeintaan vallankumous. Sekin menee ohi."
Onneksi Kuhmon tämän päivän Venäjä-teema tarjoaa paljon muutakin, on Musorgskin Näyttelykuvia, Stravinskyn Sotilaan tarina, Schnittken Pianokvintetto ja sovituksia neuvostoajan suursuosikin Leonid Utjosovin lauluista. Tämän päivän konserteissa ei ikävä pääse yllättämään.

Aina jotain uutta

Ksenia Parkhatskaya tarjosi taidokasta tanssia.

Voisi luulla, että Kuhmossa on 47 festivaalin aikana koettu jo kaikki mahdollinen, mutta ainakin kolme kertaa avauspäivinä nähtiin ja kuultiin jotain aivan uutta.
Sikäli kuin tiedän, Kuhmon Kamarimusiikin ensimmäisenä esityksenä ei koskaan ole ollut tanssia swingin tahdissa. Tämän festivaalin avasi Ksenia Parkhatskayan esitys, jonka hän tanssi Vladimir Mendelssohnin esittelytilaisuuden aluksi sunnuntai-iltana. Ja sopihan se aloittamaan, sillä siinä oli kaikkea sitä, mitä Kuhmossa on totuttu odottamaan: ehdotonta taituruutta yhdistettynä rentouteen, välitön kosketus yleisöön, ja ennen kaikkea jotain sellaista, joka tuntuu tapahtuvan vain tässä hetkessä ja tällä paikalla.
Toinen ensimmäistä kertaa tapahtunut oli Stian Carstensenin esiintyminen ensin aamun esittelytilaisuudessa Salakamarissa ja illalla Kontion koululla. Olen lähes sataprosenttisen varma, ettei Kuhmon Kamarimusiikissa ole aiemmin esitetty sekä harmonikka- että banjoimprovisaatioita, ei ainakaan saman muusikon soittamina. Eikä ainakaan loisteliaasti soitetun ja aplodimyrskyn aiheuttaneen Brahmsin pianokvarteton jälkeen.
Jos oli Ksenia Parkhatskaya velho omalla alallaan, sitä on myös Stian Carstensen. Harmonikasta ryöppyää säveliä kuin ilotulituksena, rytmit saavat yleisön liikkumaan, ja soittimen ääni taipuu ilmeikkäisiin sointeihin. Ikäänkuin tämä ei olisi riittänyt, Carstensen otti esiin banjon ja pisteli huikealla vauhdilla parhaitten amerikkalaistaitureiden tyyliin.
Kolmas ennenkokematon seikka tapahtui itselleni. Luulin tehneeni jo kaikkea mahdollista näiden vuosikymmenten aikana, mutta aina tulee vastaan uusia tehtäviä. Tänä aamuna toimin virittäjänä. Kamarimusiikkikaupassa on tänä kesänä tarjolla myös soittimia siltä varalta, että joku kuulijoista ei päivän aikana olisi saanut riittävästi musiikkia, vaan haluaisi tapailla Beethovenia vielä majapaikassaankin. Erinomainen soitin siihen on tietenkin ukulele. Eihän epävireisen soittimen laadusta tietenkään saa käsitystä, joten kävin virittämässä mallikappaleen kokeilukuntoiseksi. Virittäminen täytyy uusia päivittäin, sillä uudet kielet venyvät. Eiköhän ukulele festivaalin lopulla ala jo pysyä vireessä. Omasta vireydestä en siinä vaiheessa ole enää niin varma.

Uneton kaupunki

Lauantai-iltana Kuhmossa oli vielä tyyntä. 

Aurinko kultaa iltatanssinsa pyörteissä parveilevat hyönteiset, tyyni vesi heijastaa peilinä maisemaa, mattolaiturin kohdalla tuntuu hienoinen mäntysuovan tuoksahdus. Kioski on paikallaan Kontion koulun pihalla, festivaaliliput ovat saloissaan. On lauantai-ilta ja kaikki on jo valmista. Enää puuttuvat ihmiset. Ja musiikki.
Kuhmon muodonmuutos pikkukaupungista musiikkimetropoliksi on aina yhtä hätkähdyttävä. Heinäkuisena lauantaina kuhmolaiset ovat mökeillään ja kaupungin kadut ja tiet ovat autioita. Ilmassa on odotusta.
Odotukset täyttyvät tänään. Kreisler, Dvorak, Mahler, Ives, Gershwin, Bartók, Lindberg, Griffes, Herbert, Bernstein, Green... Ja siinä oli vasta ensimmäisen konsertin säveltäjänimiä. Musiikkia on luvassa jälleen enemmän kuin yksi kuulija jaksaa vastaanottaa.
Avauskonsertin otsikkona on "uneton kaupunki". Se on osuva otsikko, sillä tästä illasta alkaen seuraavien kahden viikon ajan Kuhmossa on taatusti joka hetki joku hereillä. Muusikko harjoittelee, kurssilaiset keskustelevat, konserttikävijä valvoo vuoteessaan muistellen koettua, itärajan tuntumassa turisti odottaa piilokojussa suon takaa ilmestyvää karhua. Mitäpä haittaa, vaikka ei saisikaan nukuttua, sillä yö on täällä nyt joka tapauksessa niin lyhyt. Kamarimusiikin öissä on sitä suomalaisen kesän taikaa, jonka Sillanpään sanat niin ainutlaatuisesti tavoittavat: "Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee."