 |
| Pajakkakoski kuohui valtoimenaan ja Lammasjärvi tulvi, kun kesä lopulta tuli Kuhmoon kesäkuun alkupäivinä. |
"Kyky oppia 4, ahkeruus 4". Tällaiset arvosanat sai eräs 15-vuotias sellisti vuonna 1975 Kuhmon musiikkileirillä opettajaltaan. Sittemmin tuo sellisti on tehnyt loistavan uran sekä muusikkona että opettajana ja ollut yksi Kuhmon Kamarimusiikin kantavia voimia. Eikä tuo nelonen nyt sentään tarkoittanut ehtoja eikä luokallejäämistä, sillä asteikko oli yhdestä viiteen.
Vietin Kuhmossa muutaman päivän arkistoja tutkimassa ja tällaisiakin löytöjä tuli esiin. Kurssilaisten joukossa oli runsaasti nuoria lahjakkuuksia, jotka sittemmin ovat esiintyneet Kuhmossa ja muilla kansainvälisesti merkittävillä areenoilla. Opettajien antamat arvosanat ja myöhempi menestys eivät täysin vastanneet toisiaan. Vitosiakin arvioissa oli, mutta parhaat numerot saaneet eivät tehneetkään solistista uraa. Jotain vastaavuutta sentään oli. Ammattilaista ei tullut siitä viulistista, jolle Ko Iwasaki oli antanut tällaisen sanallisen arvion: "Ei harjoittele, aika kuluu yövalvomiseen ja kortinpeluuseen."
Vanhoja lehtileikkeitä selatessa ymmärsin taas kerran, että menneeseen ei ole paluuta. Mitään sellaista, mitä Kuhmossa koettiin 70- ja 80-luvuilla ei voi enää olla. Ei kukaan halua enää seurata kamarimusiikki-iltamia, joiden viimeinen jakso alkaa kolmelta aamuyöstä. Eikä kukaan olisi enää valmis 24 tunnin mittaiseen konserttiin, ei yleisö eivätkä esiintyjät.
Lopullisesti näyttää kadonneen myös pitkien konserttien täydellinen yllätyksellisyys. Vanhoista lehtijutuista voi saada aavistuksen pitkien konserttien hupinumeroista, joita oli paljon etenkin puolenyön jälkeen. Niissä oltiin parhaimmillaan hyvän maun rajalla ja pahmmillaan rajan tuolla puolen.
Esitykset olivat toisinaan sellaisia, että muissa olosuhteissa ne olisivat tarkoittaneet esiintyjälle täydellistä nolausta. Kontion salissa elettiin kuitenkin kuin toisessa maailmassa, jossa tavanomaiset säännöt eivät pitäneet paikkaansa. Yleisö oli väsynyt, muusikot olivat valvoneita ja uupuneita, salin ilma oli sellaista, että sitä olisi voinut leikata ja myydä matkamuistoiksi, kuten eräässä kritiikissä todettiin, ulkona oli kesäyön salaperäinen tunnelma, ja arki huolineen oli jossain satojen kilometrien päässä.
Joku on sanonut, että käsitettä "myötähäpeä" ei olisi muissa kielissä. Suomalaiselle se on tuttu tunne, tiedättehän kun joskus tekee mieli nostaa kädet silmille, ettei tarvitsisi hävetä esiintyjän puolesta. Iltamien ja Huuman improvisoiduissa sketseissä sitä tunnetta ei podettu. Päinvastoin, oltiin ylpeitä esiintyjän puolesta, siitä että hän uskaltaa soittaa tai laulaa huonosti, pukeutua hullusti, näytellä vaikka ei osaisikaan. Tämä teki suurista muusikoistakin ihmisiä. Kaikki tiesivät, että Gidon Kremer on maailman huipulla, mutta pelleillessään hän asettui tavallisen ihmisen tasolle, teki jotain, minkä joku yleisöstä olisi voinut tehdä paremmin. Yleisön ja muusikoiden välillä oli kuin sanaton sopimus: nyt saat tehdä jotain hullua ja me rakastamme sinua sitä enemmän mitä huonompi siinä olet, tänään me nauramme, huomenna soitat taas vakavana Schubertia ja me kuuntelemme keskittyneesti.
Muistan hyvin, että yksi taiteilija oli, jonka puolesta ei todellakaan tarvinut hävetä, ja sitä todistavat monet lehtijututkin. Seppo Kimanen oli juontajana ehdottoman taitava, ja juuri hänen hymytön huumorinsa antoi kirjaville konserteille niiden yhtenäisen hengen.
