Kuolemansyntejä

                                    Helsingin Sanomien Kuiskaaja oli kuullut karhuretkestä. 


Ylpeys vaatii minua hiukan selittämään. Ei minuun laiskuus iskenyt, vaikka olin jo syyllistynyt musiikilliseen ylensyöntiin. Ahneus sai minut kuuntelemaan ensin kenraaliharjoituksen ja lähtemään vasta sitten karhuesitykseen. Kieltämättä kateus vaivasi, kun tiesin muitten nauttivan teoksesta, jonka kuulemiseen livenä minulla oli suoranainen himo. Kyllä olisi vihaksi pistänyt, jos eläimiä ei olisi näkynyt. Onneksi sain seitsemän kuolemansynnin sijaan seurata seitsemää komeaa petoeläintä, joista kuusi oli karhuja ja loput kotkia.

Muutakin kuin musiikkia

Yksi Kuhmon kesän vaikuttavimmista esiintyjistä näyttäytyi torstaina, ei tosin aivan Kuhmo-talon tuntumassa. 

Kuhmon Kamarimusiikin viimeiset äänet on nyt kuultu minun osaltani, joudun nimittäin lähtemään muitten velvollisuuksien vuoksi jo tänään torstaina. Viimeiset äänet olivat mitä kuhmolaisinta laatua: korppien keskustelua ja karhun tassujen loisketta vetisellä suolla.
Vein eilen erään toimittajan maineikkaan luontokuvaaja Lassi Rautiaisen vieraaksi ja pääsin itsekin katsomaan karhuja. Samalla kuuntelin Rautiaisen mainioita tarinoita karhuista ja niiden kuvaamisesta. Karhut tulivat vuorollaan kuvattaviksi ja Lassi Rautiainen tunsi ne kaikki. Ja olihan niissä eroja, jokainen oli oma persoonallisuutensa. Jos siis haluatte Kuhmosta jonkin muunkin mieleenpainuvan elämyksen kuin loistokkaat musiikkiesitykset, karhusafarit ovat varteenotettava kohde. Lisätietoja löytyy Rautiaisen Arctic median sivuilta.
Eilen kiireinen Vladimir Mendelssohn ennätti hetkeksi kertomaan minulle ensi vuoden suunnitelmista. Niitä en voi vielä paljastaa, mutta sen voin luvata, että tulossa on taas kerran paljon erikoista, paljon tunteikasta, paljon hauskaa ja tietysti paljon perinteisiä kamarimusiikin klassikkoja. Mendelssohnin toinen vuosikymmen taiteellisena johtajana alkaa innostavasti.
Nyt on siis aika taas hyvästellä festivaali, mutta se ei välttämättä tarkoita hyvästejä tämän blogin lukijoille. Täällä saattaa ilmestyä jotain uutta pitkin vuottakin. Pysykää kanavalla.

Kohta se taas on ohi

             Onko pianisti Roope Gröndahl löytänyt sisäisen viulistinsa? Kuva Juuso Westerlund.

Näin käy joka kesä: festivaali alkaa ja saman tien ollaankin jo lopussa. Pianojen, viulujen, nuottien, huilujen, sateiden, sellojen, auringonlaskujen ja polkupyörien paraati on syöksynyt ohi ja kadonnut jonnekin kalenterin uumeniin putkahtaakseen taas vuoden päästä esiin.
Kaikkea ei ole vielä kuultu, mutta nyt pitää jo pysähtyä miettimään, mitä erityisesti jäi mieleen. Ehkä tältä vuodelta jää aikakirjoihin ainakin kaiken sujuminen vielä entistäkin paremmin. Perinteisiä suuria kamarimusiikkiteoksia oli nyt paljon, ja se teki konserteista rauhallisia.
Eihän siitä mihinkään pääse, että vaikka ennestään vieraat pienet teokset ovat aina kiinnostavia, tietyt kamarimusiikin perusteokset ovat aina yhtä vaikuttavia. Nyt pienen ja suuren sekä oudon ja tutun suhde oli juuri kohdallaan. Klassikkoteoksista on tällä viikolla kuultu komeita tulkintoja, kuten Dvorakin pianokvintetto, jossa loisti pianisti Valeria Resjan, sekä Mendelssohnin sekstetto, jossa häikäisi pianisti Nino Gvetadzen helmeilevä soitto.
Kuhmossa on liikuteltu tunteita moneen suuntaan, mutta mitenkähän onnistuu naurattaminen? Se nähdään perjantaina, sillä silloin yhden konsertin aiheena on nauru. Musiikillinen huumori saattaa kuitenkin olla kaikista huumorin lajeista vaikein, erityisesti kun pitäisi huvittaa ihmisiä musiikilla ilman sanoja. Ihmisen voi pakottaa moniin asioihin, mutta ei nauramaan. Nyt naurat - tai itket ja naurat.
Sen tiedän, että ainakin Shostakovitshin konsertto pianolle ja trumpetille saa kuulijansa vähintään huvittumaan vauhdikkaalla menollaan. Mutta naurattaakohan John Cagen kappale muutenkin kuin nimensä pituudella? Otsikko on nimittäin 56 sanan mittainen.
Jos musiikki ei saa jostain syystä saa nauramaan, niin ainakin yllä oleva valokuva vetää suupielet ylöspäin. Kuvaa ei todellakaan ole käsitelty, viulistin heijastus flyygelin kyljestä vain sattui juuri sopivalle kohdalle.

Yllätysten yö

             Monipuolinen sopraano Mari Palo säväytti sunnuntai-iltana. Kuva Tatu Hiltunen.

Kuhmon yleisö rakastaa Sibeliusta ja tangoja: viikon kysytyimmät konsertit ovat tämän päivän Sibelius-tilaisuudet ja keskiviikon Piazzolla-konsertti.
Tämä ei ollut se yllätys, jos ei nyt yllättävänä pidetä sitä, että ihmiset haluavat edelleen kuunnella Sibeliusta, vaikka juhlavuoden aikana tarjontaa on ollut todella paljon. Mutta tällaisia yhdistelmiä ei kuulekaan missään, sillä nyt Sibelius asetetaan rinnakkain aikalaistensa kanssa. Ja jos jaksaa kuunnella koko päivän konsertit, voi seurata mestarin koko pitkän elämänkaaren syntymästä kuolinvuoteen. Vuodelta 1865 ei ymmärrettävästi ole tarjolla Sibeliuksen omia sävellyksiä, joten aamukonsertissa kuullaan, miten Liszt, Berlioz ja Brahms juuri sinä vuonna sävelsivät. Päivän päätteeksi tarjotaan vielä Sibeliuksen aivan viimeiset sävelet. Muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa Sibelius teki orkesterisovituksen laulusta Kom nu hit, död. Silloin hän ei enää pystynyt kirjoittamaan, vaan saneli sovituksen Jussi Jalakselle.
Yleisön kiihkeä suhde tangoon taas on käynyt ilmeiseksi jo monena kesänä. Astor Piazzollan musiikki on aina nostanut tunnelman kattoon, oltiin sitten konserttisalissa tai kirkossa. Myös muusikot näyttävät innostuvan kovasti Piazzollasta, liikutaanhan hänen musiikissaan jännittävällä tavalla klassisen ja populaarikulttuurin rajoilla. Esiintyjistä voi nähdä, millainen nautinto on päästä klassisten esityskäytäntöjen ahtaista parsista vapaamman ilmaisun vehreille laitumille.
Festivaalin järjestäjät kokevat yllätyksiä jatkuvasti. Kuten eilen löytäessään tieltä esiintymisasuun kuuluvan kengän ja nähdessään auton ajavan sen yli. Tai kuullessaan, että esiintyjä on kadottanut housunsa. Mutta näistähän yleisön ei tarvitse tietää mitään.
Mutta nyt lopulta se yllätys, joka koskee yleisöä. Sunnuntain päätteeksi kuultiin järisyttävän väkevä, suorastaan selkäpiitä karmiva oopperakohtaus. Miten vahvaa ja elävää musiikkia! Ja sen oli tehnyt säveltäjä, jota ainakin itse olin pitänyt taitavana, mutta hiukan kuivakkaana.
Kyseessä oli Paul Hindemith ja kohtaus oopperasta Mörder, Hoffnung der Frauen. Vielä esityksessäkin oli yllätys, sillä sopraano Mari Palosta löytyi aivan uusia dramaattisia ulottuvuuksia.
Sellainen on musiikin ihmeellinen maailma. Kaikkien mestariteosten kuulemiseen ei riitä 30 vuotta festivaaleja, tuskin edes koko ihmisikä. Epäilemättä jossain odottaa vielä uusi yllätys.

Suosikkeja

              Natasha Kudritskaja on moni-ilmeinen pianisti. Kuva Juuso Westerlund. 

Kun Kuhmossa on käynyt niinkin kauan kuin vuodesta 1985, ehtii jo nähdä monen uran kehityksen. On sellaisia kuin Konstantin Bogino, joka näyttää pysyvän aina samanlaisena, suurena yleisön rakastamana persoonallisuutena. Voi seurata vanhenevia muusikoita, joilla tekniikan loiston himmenemisen korvaa tulkintojen syveneminen. Ja valitettavasti on jo ehtinyt kokea monen hienon muusikon ennenaikaisen siirtymisen pois maallisilta konserttipaikoilta. Viimeksi suruviesti tuli Englannista. Kuhmolaisyleisön suosikiksi monena vuonna nousseen loistokkaan Lindsay-kvartetin ykkösviulisti Peter Cropper menehtyi 29.5.
Hienointa on ollut seurata nuorten muusikoiden kehitystä. Yksi kaikkien aikojen suosikkejani on Natasha Kudritskaja. Muistaakseni oli vuosi 2008, kun Kuhmo-talon suuren flyygelin ääreen asteli rennosti hento tyttö, jonka olisi voinut helpommin kuvitella notkumaan kaupungille kuin soittamaan kamarimusiikkijuhlille. Kun hän alkoi soittaa, tuntui kuin koko salintäyteinen yleisö olisi kohonnut hiukan, kumartunut etukenoon ja höristänyt korviaan. Hänessä oli heti sitä jotain vaikeasti määriteltävää erityislaatuista karismaa, joka on suotu vain harvoille.
Silloin Natasha Kudritskajan taiturillisessa soitossa oli nuoruuden hurjuutta. Se ei ole kadonnut mihinkään, mutta vuosien mittaan soittoon on tullut vielä lisää sävyjä, herkkyyttä ja syvyyttä, ja kaiken lisäksi taitoa hengittää kamariyhtyeissä tarkasti toisten muusikoiden tahdissa. Eilen hän soitti Clara Schumannin pianokonserton. Yleisö saattoi seurata sekä hänen sytyttävää suuren tyylin soittoaan että säestävässä yhtyeessä soittaneen Vladimir Mendelssohnin ilmeitä. Natasha Kudritskajan soitto sai hänetkin silmin nähden onnelliseksi keskellä kiireistä festivaalia.

Antiikkia, antiikkia

                               Tältä tuntuu esiintyä Kuhmo-talossa. Kuva Tatu Hiltunen. 

Tiedättehän sellaisen painajaisen, jossa huomaatte olevanne yleisön edessä näyttämöllä eikä teillä ei ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä tai sanoa? 

Sellaiseen painajaiseen heräsin eilen. Paitsi että en herännyt. Se oli totta. 

Huomasin olevani Kuhmo-talon suurella näyttämöllä ja katsomo oli täynnä. Ei, minun ei oletettu soittavan, sellainen tilanne ei esiinny minun, vaan Vladimir Mendelssohnin painajaisissa. Minun piti tulkata antiikin ajan soitinten esittelyä. Tehtävä oli tullut jokseenkin viime hetkellä.

Vasta konsertin alkaessa tajusin painajaisen todellisen syvyyden: en kuullut juuri lainkaan, mitä Justus Willberg puhui esitellessään soittimia. Kuhmo-talossa on nykyaikainen ja hieno äänentoistojärjestelmä, ja se on suunnattu tarkasti katsomoon - näyttämöllä olijat kuulevat toisensa vain akustisesti, niin kuin konserttisalissa pitääkin. 

Onneksi olin ennen esitystä ehtinyt puhua hiukan Willbergin kanssa ja saatoin arvata mitä hän puhuu. Ja kiinnostavaahan se oli. Antiikin ajan musiikkia on säilynyt jonkin verran nuotinnettuna, ja soittimia on pystytty rekonstruoimaan. Näin Kuhmossa saatiin 45 minuutin ajaksi kosketus parin tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja kuultiin, miten soivat aulos, kithara ja vesiurut. 

Niin, jos ihmettelitte miksi eilen ei ilmestynyt blogia, tämä tilanne oli vain yksi syy siihen. Päivä oli harvinaisen vilkas ja monipuolinen. Hoidettavana oli muiden muassa 9 pietarilaisen toimittajan ryhmä, jossa tarkemmin laskettuna olikin 11. Päivän mittaan sain puhua englantia, venäjää, italiaa, saksaa ja ruotsia. Ja vielä keskiyöllä huomasin kuljettavani juuri saapunutta pianisti Bengt Forsbergia majapaikkaan koska hän ei ollutkaan ehtinyt saada polkupyörää. 

Päivän vaativin tapahtuma oli kuitenkin tulkkaus, ja se toivottavasti sujui sen verran, että yleisö sai jonkinlaisen käsityksen antiikin ajan soittimista. En kuitenkaan suosittele, että minua kiinnitettäisiin tulkiksi esimerkiksi Kreikka-neuvotteluihin. Tai miksikäs ei, tuskin huonoinkaan tulkki pystyisi sekoittamaan enää yhtään lisää tätä dialogia, jossa yksi sanoo "kaliméra" ja toinen vastaa "kirvesvartta".

Kuvaharvinaisuus Cuhmonumin musiikkijuhlilta vuodelta 115. Etualalla soitetaan kitharaa, taustalla aulosta. Cuhmonum-domus on rakenteilla, mutta valmiina on vasta yksi joonialainen pylväs.  Kuva Tatu Hiltunen. 

Kohokohta

Alberto Mesirca ja seitsemän Kuhmon huippumuusikkoa esittivät Aranjuez-konserton ikimuistoisesti. Kuva Stefan Bremer. 


Kitaran leveät h-molli-soinnut, niiden yllä englannintorven laulu, kitara tarttuu kahden äänen aiheeseen, joka kasvaa, muuntautuu ja huipentuu korkeisiin iskeviin sointuihin, ja lopulta kitaran hento ääni kohoaa korkealle ja kuulumattomiin kuin taivaan sineen katoava lintu.
Olin tunteiden vallassa, osin aivan henkilökohtaisista syistä. Joaquin Rodrigon Aranjuez-konsertto on seurannut minua niin kauan kuin olen musiikkia harrastanut. Olen kuunnellut sitä hartaasti, soittanut ja opiskellut - ja joutunut luovuttamaan toivottoman tuntuisten vaikeuksien edessä.
En oppinut sitä koskaan, mutta 40 vuoden odotuksen jälkeen koin täyttymyksen: kuulin Aranjuez-konserton soitettuna hienommin kuin kukaan voisi edes toivoa.
Konserton hidas osa soi kamariyhtyeen soittamana herkkyydellä, johon hienoinkaan orkesteri ei pääse. Ja Alberto Mesircan kitaran vaivattomat ja äärimmäisen hienovaraiset sävyt saivat silmät kostumaan.
Siinä se sitten oli, festivaalin kohokohta, se hetki, jonka muistaa vielä marraskuun räntäsateessa ja huhtikuussa sinivuokkojen puhjetessa kukkaan.

Kuhmokin on somettunut

                      Kuhmon kuvia ja videoita pääsee katsomaan klikkaamalla tätä linkkiä: 
                                               http://iconosquare.com/tag/kuhmofestival


Facebookissa on turha olla. On paljon hauskempaa soittaa aamulla kahdellesadalle kaverille ja kertoa, mitä on syönyt aamiaiseksi. Twitterin taas voi korvata kulkemalla pitkin kaupunkia ja kertomalla mielipiteensä illan televisio-ohjelmasta satunnaisille vastaantulijoille.
Ehdottomasti suurin osa sosiaalisen median sisällöstä on joutavaa, mutta silti se kasvaa samaa vauhtia kuin perinteinen media kutistuu. On pakko mennä mukaan. Yrityksille ja yhteisöille vaihtoehdot ovat vähissä: joko sometat tai itket ja sometat.
Oma rajani on ollut facebookissa, jota olen päivittänyt satunnaisesti. Lienen ainoa facebookin käyttäjä, joka ei ole laittanut sinne yhtään kuvaa ateriasta.
Työssä on nyt pakko siirtää rajoja ja ottaa haltuun myös Twitter ja Instagram. Twitter on siis se media, jossa elämän tarkoitus kerrotaan 140 merkissä. Instagram taas on kuvapalvelu, jonka suosio perustuu pääasiassa siihen oletukseen, että koko maailma haluaa ehdottomasti nähdä minusta kuvan Espanjassa tai terassilla tai yleensä vain jossain.
Instagramin edut on kyllä pakko myöntää. Onhan se kätevää, että Kuhmossa kuvataan ja soitetaan ja kuka tahansa koko maailmassa voi saman tien nähdä tuloksen. Tänä vuonna kuvaajamme Tatu Hiltunen on tehnyt Instagramiin hauskaa sarjaa päivän sooloista. 15 sekunnin videoilla selviää mm. miltä Smoke on the water kuulostaa bandoneonilla ja humppa Pieni hetki viola da gamballa. Näitä esityksiä ei Kuhmon varsinaisissa konserteissa kuulla.

Suuren taiteilijan muistolle

                             Oleg Kagan viimeisenä Kuhmon-kesänään. Kuva Stefan Bremer.


Piano soi melankolisesti, Alexander Sitkovetsky keskittyy, kohottaa jousensa ja vetää ensimmäiset karheanhaikeat sävelet viulustaan. Tshaikovskin Meditaation sointi täyttää Kontion koulun salin. 

Äkkiä olen ajassa 25 vuotta sitten. Juuri ennen konsertin alkua Seppo Kimanen tuli kertomaan yleisölle Oleg Kaganin kuolemasta. Sen jälkeen esitettiin Tshaikovskin pianotrio, lisänimeltään Suuren taiteilijan muistolle. Siitä hetkestä on tänään tasan 25 vuotta.

Sitkovetsky jatkaa, viulun melodia kohoaa korkeammalle, sointi hurmioituu. Yleisö kuuntelee keskittyneesti, kuulijoiden tunteet voi suorastaan aistia. 

Vuonna 1989 Oleg Kagan esitti yhdessä Vasili Lobanovin kanssa Kuhmossa kaikki Tshaikovskin viuluteokset. Ne soivat juuri näille Kontion koulun voimistelusalin puolapuille ja oransseille muovituoleille. Ympäristö oli arkinen, mutta musiikki pyhää. Kaganin viulun soinnissa oli ihmeellisellä tavalla samaan aikaan karheutta ja suloisuutta, parhaimmillaan soitto tuntui virtaavan jostain muualta kuin ihmisen tekemästä instrumentista, jostain aistein havaittavan maailman tuolta puolen.

Meditaatio loppuu, yleisö ei taputa, onneksi, sillä aplodit särkisivät musiikin synnyttämän tunteen kuin varomaton kosketus perhosen herkät siivet. Alkaa Valssi-scherzo, loistokkaan virtuoosinen näytöskappale. 

Kaganin ja Lobanovin Tshaikovski-tulkinnat levytettiin Kuhmossa ja vielä levyltäkin voi aistia tulkintojen ainutlaatuisen ilmapiirin. Monta muutakin suuren viulistin tulkintaa jäi elämään muistoihin ylittämättöminä. Yksi niistä on Kaganin, Natalia Gutmanin, Vasili Lobanovin ja Diemut Poppenin tulinen esitys Brahmsin pianokvartetosta. Nyt tuntuu suorastaan uskomattomalta, että on joskus voinut kuulla sellaista kokoonpanoa.

Valssi-scherzon taiturilliset kuviot virtaavat vaivattomasti ja Alexander Sitkovetsky ja Qian Wu palkitaan ansaituilla suosionosoituksilla. On aika palata vuosien takaa tämän päivän Kuhmoon. 

Unohtumattomia Tshaikovski-tulkintoja seurasi syksy. Tuli tieto Oleg Kaganin sairaudesta. Ja kesken vuoden 1990 Kuhmon Kamarimusiikin Oleg Kagan menehtyi. Se tapahtui 15.7., tasan neljännesvuosisata sitten. Tiesikö hän jo kesällä 1989 näiden esitysten olevan viimeisiä? Ehkä juuri siitä johtui niiden tavaton hehku, aivan kuin viimeinen ylimaallisen kirkas leimahdus ennen sammumista.

https://www.youtube.com/watch?v=0VY5jauN_qg

Kuhmossa on hieman myös musiikkia

Hugo Ticciati, Matilda Kärkkäinen, Marcelo Nisinman, Alberto Mesirca ja Zoran Markovic vakavoituivat hetkeksi ennen Piazzollan maailmanloppuaiheisen teoksen soittamista. Kuva Tatu Hiltunen.  

Piazzollan verevä tangorytmi, viisi huippumuusikkoa, Kontion koulun perinteikäs sali ja Kuhmon hämärtyvä ilta. Se yhdistelmä saa yleisön hakkaamaan käsiään ja huutamaan. Mutta vain Kuhmossa voi samassa konsertissa Sofia Gubaidulinan hartaan mietiskelevä Silenzio saada lähes yhtä innostuneen vastaanoton kuin Piazzollan La fin del mundo (Maailmanloppu).
Maanantain päätöskonsertti oli tuttua Kuhmo-tunnelmaa parhaimmillaan. Myöhäisillan musiikillinen asteikko oli laaja, mutta kaikki liittyi jollain tavalla teemaan. Se taas ei ollut sen vähäisempi kuin maailmanloppu. Jos maailmanloppu on näin monivivahteinen ja sytyttävä, sitä on syytä odottaa innolla.
Niin, Kuhmossa on todellakin myös musiikkia, vaikka siitä en ole vielä kirjoittanutkaan. Syynä on yksinkertaisesti se, että työntäyteisen alun vuoksi olen ehtinyt konsertteihin kovin niukasti. Maanantaina ennätin kahteen viimeiseen päivän kuudesta tilaisuudesta. Halusin ehdottomasti kuulla Bartókin sonaatin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille. Kuulin sen edellisen kerran joskus 40 vuotta sitten, ja sen jälkeen pääni läpi on virrannut melkoinen määrä erilaista musiikkia. Mahtaisiko se enää tuntua miltään? Kyllä, Bartokin merkkiteos on pitänyt pintansa, se on edelleen moderni ja onnistuu säväyttämään raaoilla soinneillaan.
Toinen päivän pakollinen oli tietenkin Jimi Hendrixin Purple Haze. Olen sitä monien muiden tavoin joskus tapaillut sähkökitaralla, mutta miten ihmeessä se soisi klassisella kitaralla, etenkin kun Alberto Mesirca tunnetaan herkkänä ja hienostuneena muusikkona?
Vastaus saatiin konsertin lopuksi. Se toimi, jopa hämmästyttävän hyvin. Sitä ei tarvinnut pitää maailmanlopun merkkinä sen paremmin rock- kuin klasari-ihmistenkään.
Maailmanloppu siis tuli. Sen jälkeen ei voi muuta kuin siteerata klassista fraasia: tästä on hyvä jatkaa.

Numeroita musiikin takana

Ennen kuin konsertti pääsee alkamaan, taiteilijat on pitänyt kuljettaa, majoittaa, muonittaa, järjestää harjoitustila, varustaa nuoteilla... Ja tämä kaikki tapahtuu yhden festivaalin aikana yli 70 kertaa.
Yhteensä tänä kesänä onkin peräti 1187 aikataulutettua harjoitusta ja muuta tapahtumaa, sillä konserteissa esitetään yhteensä 320 teosta. Taiteilijoita on 138 ja heille on pitänyt järjestää 201 majoitusta, mikä Kuhmon oloissa ei tarkoita sitä, että olisi yksinkertaisesti varattu hotellihuoneita. Yksityismajoituksesta on ollut kova kysyntä.
Jotta esiintyjät saataisiin paikalle läheisiltä lentokentiltä, mikä Kainuun mittakaavassa tarkoittaa jopa kahtasataa kilometriä, tarvitaan kuljetuksia. Autoja on käytössä viisi, ja parin viikon aikana niillä ajetaan noin 25 000 kilometriä. Sillä määrällä pääsisi Singaporeen ja takaisin ja voisi vielä pyöriä muutaman viikonlopun Kuhmon keskustassa paikallisen nuorison kanssa.
Harjoitustiloja on tarvittu 93 ja niihin 20 flyygeliä ja 35 pianoa ja 110 erilaista lyömäsoitinta. Harjoitustilojen välillä liikutaan polkupyörillä ja niitä festivaalilla on käytössään 122. Jotta pyörällä jaksaisi polkea, tarvitaan tietysti ruokaa. Pelkästään pullia festivaalin aikana leivotaan 3 360.
Ja tämän kaiken tekemiseen tarvitaan tietysti ihmisiä: työntekijöitä on 331, ja heistä 170 on talkoolaisia.
Ja näillä numeroilla päästiin viime vuonna sellaiseen tulokseen, että myytyjä lippuja oli yli 32 000 ja konserttikäyntejä yli 35 000. Lipunmyynnillä mitattuna Kuhmon Kamarimusiikki onkin peräti viidenneksi suurin suomalainen festivaali ja selvästi suurin kamarimusiikkijuhla.



Kainuun metsissä on käynnissä kamppailu ravinnosta ja olemassaolosta. Vain vahvimmat ja nopeimmat selviävät yli ankaran festivaalikauden. Stefan Bremer onnistui ikuistamaan dramaattisen hetken: juuri kun Andrea Ruclin tarkkaavaisuus herpaantuu hetkeksi, Konstantin Bogino seivästää hänen lautaseltaan saunaillan viimeisen makkaran.

Kainuunomainen leivonnainen

Ruispeltojen aaltoilu tuulessa, auringon lämmittämien havumetsien tuoksu, pitkien päivien loputon valo, marjojen punainen hehku kuin elämän viimeinen leimahdus ennen kaiken peittävän valkoisen kylmyyden laskeutumista.
Se kaikki on tässä. Rönttönen on enemmän kuin vain leivonnainen. Se tiivistää jotain olennaista kainuulaisuudesta. Ulkokuori on vaatimaton, mutta sisällä on sitäkin enemmän, lämpöä, kokemusta, ymmärrystä siitä, mikä tässä maailmassa on tärkeää.
Huomasin ilokseni, että tänä vuonna rönttösiä ja muita paikallisia herkkuja saa keskustasta. Tyhjä liiketila on saanut uuden elämän, ja myymälä näyttää olevan avoinna aamuvarhaisesta iltamyöhään. Nyt on siis kamarimusiikkivieraiden viihtyvyys tältä osin kunnossa.
Söin ensimmäisen rönttösen Kuhmossa kesällä 1985 ja sen jälkeen tuo ruispuolukkapiirakka on liittynyt erottamattomasti Kuhmoon ja kamarimusiikkiin. Niin on käynyt varmasti monelle muullekin. Rönttönen on vain yksi paikallinen herkku, mutta se tuntuu tiivistävän jotain Kuhmon Kamarimusiikin hengestä: tärkeää ei ole loistelias ulkoasu vaan sisäinen kauneus.

Pettymyksiä ja jälleennäkemisen iloa

Tänään jouduin tuottamaan yleisölle kaksi pettymystä. Salakamari oli täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan Harry Halbreicihin aamuesitelmää. Kerroin heille, että kaiken musiikista tietävä Halbreich ei tänä vuonna päässytkään terveydellisistä syistä. Ilmoitin itse pitäväni tämän ensimmäisen teosesittelyn koska tieto tuli niin viime tipassa, että yleisölle ei ehditty tiedottaa. Vain kaksi ihmistä lähti pois, hekin vain siksi, että eivät olisi ymmärtäneet suomeksi pidettyä tilaisuutta.

Puhuin puoli tuntia, mikä on puhujalle paljon, mutta kuuden konsertin esittelyyn niukasti. Ja sitten aiheutin taas pettymyksen: jouduin kertomaan, että tällä varoitusajalla edes Kuhmossa ei pystytä järjestämään teosesittelyjä päivittäin. 

Olisin tehnyt niitä mielelläni, mutta vaikka aika paljon kamarimusiikkitietoa näiden 30 Kuhmo-vuoden aikana onkin kertynyt, en sentään rohkene mennä kokeneen yleisön eteen valmistautumattomana. Ja siihen taas ei enää ole aikaa, sillä nyt festivaali on täydessä vauhdissa, tänäänkin on vaatimattomasti kuusi konserttia ja lisäksi lehdistötilaisuus. 

Yksi ratkaisu olisi ollut pitää niin tylsä esittely, että kukaan ei olisi jäänyt kaipaamaan niitä. Mutta se nyt vain ei kuulu Kuhmon tyyliin. Vaikka jouduttaisiin joskus esiintymään vähillä harjoituksilla, yleisön edessä annetaan kaikki mahdollinen. Ehkä en antanut kaikkeani, mutta ainakin ääneni. Puoli tuntia viileässä ilmanalassa teki tehtävänsä.
Yksi pettymys sentään vältettiin. Loistava basisti Zoran Markovic tuli Kuhmoon asianmukaisesti, mutta hänen soittimensa ei. Lentokenttien ihmeellisessä maailmassa pystytään todellakin hukkaamaan jopa kontrabasson kokoinen esine jonnekin matkalaukkujen sekaan. Aluksi ei edes tiedetty onko se lähtenyt Ljubljanasta. Kamarimusiikkitoimisto selvitteli asiaa ja lopulta ilmeni, että basso oli päätynyt Helsinkiin. Sieltä se lennätettiin Ouluun, josta auto toi sen pikavauhtia Kuhmoon, ja 20 minuuttia ennen harjoituksen alkua soitin oli perillä. Tänään helpottunut Markovic pääsee taituroimaan Piazzollaa omalla soittimellaan.  

Kuhmossa koettiin jälleennäkemisen iloa, kun mainio bassovirtuoosi Zoran Markovic sai kadonneen soittimensa takaisin juuri ennen harjoituksen alkua. 

Vielä on hiljaista

Hyinen viima tunkee takin alle, harmaat pilvet viistävät maata, autioilla kaduilla on tilaa, vain yksinäinen varis hytisee kaiteella ja pohtii elämän katoavaisuutta.
Kiersin Kuhmoa varhain sunnuntaiaamuna ja nautiskelin rikkoutumattomasta rauhasta. Vuosikymmenten kokemuksella tiedän, että hiljaisuus on harhaa. Tulee kulumaan vain muutama tunti ja erämaakaupunki puhkeaa kukkaan. Aivan pian Kuhmo täyttyy ihmisistä, elämästä ja äänistä. Tuulessa humisevien metsien keskellä alkaa soida maailman paras musiikki.
Ulkoilmafestivaalin järjestäjät katselisivat nyt säätiedotuksia hermostuneina. Tämän päivän maksimilämpötilaksi on lupailtu 14 astetta, huomiselle ei sitäkään. Mutta sisätiloissa esitettävälle kamarimusiikille ilma on mitä erinomaisin. Luvassa on heti sunnuntai-iltana lämmittävää musiikkia, kuten Haydnin Auringonnousu-kvartetti ja Schubertin laulu Auringolle.

Henkilökunnan avajaistilaisuudessa Kuhmon musiikkiyhdistyksen puheenjohtaja Marja-Stiina Suihko esitteli saksalaiselle dokumenttifilmin tekijälle millaisia lapasia Suomessa tavataan pitää heinäkuussa. 

Maailmanloppu tulee jälleen

Mahdoton tehtävä!
Minua pyydettiin poimimaan Kuhmolainen-lehteen kuulijoille vinkkejä festivaalin tarjonnasta. Miten voisin irrottaa yhtään konserttia kokonaisuudesta, joka on huolella sommiteltu kahden viikon taideteos?
Mutta niinhän joutuu kuulijakin tekemään. Aniharva käy päivän jokaisessa tilaisuudessa ja vielä harvempi koko festivaalin kaikissa konserteissa. Onkohan kukaan muuten kokeillut koskaan tällaista ennätystä? Siispä tein poiminnan kahdelta ensimmäiseltä päivältä. Se oli helppoa. Pitää vain kuunnella sunnuntain avajaiskonsertti ja maanantailta konsertit 3, 4, 5, 6, 7 ja 8.
Juuri näiltä päiviltä on vaikea suositella mitään erityistä tilaisuutta, sillä vajaan kahden vuorokauden aikana mennään läpi koko maailmankaikkeuden historia valon syttymisestä pimeyden laskeutumiseen.
Pystyin sentään noukkimaan joukosta yhden helmen, Schönbergin ja Bartókin kohtaamisen. Apokalyptisiä tunnelmia siinäkin on, sillä Arnold Schönberg oli tunnetusti kehittämässä atonaalisuutta, joka joidenkin mielestä tarkoitti musiikin loppua. Suosituimmassa teoksessaan Verklärte Nachtissa tuleva modernisti on kuitenkin aivan yltiöromanttisen jälkiwagnerilainen. Modernismia ja uuden alkua konsertissa edustaa Bartók, jonka rankat ja puhuttelevat teokset ovat muuten Kuhmossa monesti kirvoittaneet festivaalin innokkaimpia aplodeja.
Suosittelen nyt vielä tässäkin maanantain viimeisen konsertin kuuntelemista, sillä siinä koetaan maailmanloppu. Maailmanloppujahan tapahtuu verrattain harvoin, ja on aivan mahdollista, ettei sellaista satu meidän aikanamme. Kannattaa siis käydä kokemassa se ainakin musikaalisesti.

Maanantain päätteeksi kuullaan maailmanlopun meininkiä Alberto Mesircan tapaan. Miten mahtaa klassisella kitaralla soida Hendrix? Kuva Stefan Bremer.

Tasavuosia

Moni viettää nyt Kuhmossa tasavuosia. Itselläni tulee kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisestä käynnistä Kuhmossa, graafisesta ilmeestä on vastannut Pekka Lehtinen jo 40 vuoden ajan ja konserttiflyygelien vireestä Matti Kyllönen 30 vuotta. Tärkein juhlavuosi on kuitenkin Vladimir Mendelssohnilla: hän on ollut taiteellisena johtajana nyt kymmenen vuotta.
Keskustelin tänään hänen kanssaan ensimmäisen tiedotteen sisällöstä ja huomasin taas kerran, että hän on aivan poikkeuksellinen ihminen. Tunnen päätyöni kautta monia lahjakkaita ihmisiä, sellaisiakin joita voi nimittää neroiksi. Mutta toista yhtä häkellyttävän monipuolisesti lahjakasta ihmistä en muista. Hän on tietysti rajattoman musikaalinen, mutta sen lisäksi hänellä on aivan erityislaatuisia verbaalisia kykyjä. On kyseessä sitten kuinka arkinen asia tahansa, hän osaa ilmaista sen omaleimaisella tavalla, mikä tekee hänestä erinomaisen haastateltavan.
Kaiken lisäksi hänellä on sosiaalista lahjakkuutta, jota taiteelliselta johtajalta vaaditaan kun kymmenet taiteilijat pitää saada toimimaan yhdessä. Tämänpäiväinen lyhyt puhelinkeskustelu todisti siitäkin. Viimeiseksi Vladimir Mendelssohn muisti kysyä, kuinka kissani voivat. Miten ympäri maailmaa liikkuva ja satoja ihmisiä tunteva taiteilija voi muistaa tällaisen yksityiskohdan? Mutta juuri näin hän ottaa ihmiset lähelleen ja saa heistä parhaat puolet esiin vielä silloinkin, kun pitkän festivaalin väsymys painaa. Tällaista taitoa ei voi oppia, se vain on joillain.
Kymmenen vuotta Mendelssohn on jaksanut uusiutua ja keksiä aina jotain yllättävää. Rajat eivät ole tulleet vielä vastaan, eivätkä tule tänäkään kesänä. Tuhannet kamarimusiikin ystävät odottavat taas malttamattomina, mitä hän on keksinyt tälle vuodelle.

Kuhmossa juhlitaan tasavuosia: Vladimir Mendelssohn on ollut taiteellisena johtajana kymmenen festivaalin ajan, toiminnanjohtaja Sari Rusanen taas on vaikuttanut juhlilla tasan 27 vuotta. Kuva Stefan Bremer.